Turhaan kaivetut ojat haittaavat lohia ja muita vaelluskaloja – puhdas kutusoraikko on elintärkeä vaelluskalojen lisääntymiselle

Vaelluskalojen suurin haitta ovat padot, jotka estävät kalojen pääsyn kutualueilleen. On myös toinen suuri ongelma. Taimenet, lohet, harjukset ja vaellussiiat kärsivät maalta jokiin ja puroihin valuvasta maa-aineksesta, happamista valumista ja ravinteista. Niitä huuhtoutuu pelloilta ja Suomen erittäin tiheään ojitetuista suometsistä.

”Maalta valuvat kivennäismaat, turve, humus ja hajoavat kasvinosat vajoavat joen tai puron pohjaan, jossa ne tukkivat ja lopulta jopa peittävät kutusoraikkoja. Se estää lohikalojen munien kehittymisen. Kalojen lisääntymispaikkoja tuhoutuu”, kertoo Itämeri- ja vesiasiantuntija Anna Soirinsuo Suomen Luonnonsuojeluliitosta.

Vaelluskalat kärsivät ojitettujen turvemaiden läheisyydessä myös valumavesien happamoitumisesta ja metallien liukenemisesta veteen. Tämä johtuu veden huuhtoutumisen lisääntymisestä ja happamasta maaperästä.

”Veden korkeat metallipitoisuudet ja happamuuspiikit voivat tappaa vaelluskalojen poikaset, jopa kaikki eläimet tietyltä alueelta.”

Kutusoraikko tarjoaa turvaa

Syksyisin naaraslohi viuhtoo soraikolla pyrstöllään vimmatusti. Hiekka ja pikkukivet pöllyävät, kun soraikko puhdistuu. Naaras tekee soraan pienen kutukuopan, johon se laskee mätimunat.

”Mätimunat tarvitsevat puhtaan soraikon, jotta virta ei veisi niitä mennessään. Siellä ne saavat myös hyvin happea, eivätkä petokalat pääse syömään niitä”, Soirinsuo sanoo.

Mutta jos soraikkoon valuu jatkuvasti mutaa, hiekkaa, turvetta, humusta ja hajoavia kasvien osia, naaraskala ei pysty puhdistamaan soraikkoa. Ei auta vaikka kuinka huiskisi.

Pahimmassa tapauksessa soraikko jää kokonaan mudan alle, ja naaraan laskemat mätipallot uppoavat mutaan, eivätkä saa happea.

”Jos ne puolestaan jäävät esimerkiksi hiekkaisen ja savisen pohjan päälle, virta vie mätipallot, eivätkä ne pääse kehittymään. Lisääntymisestä ei tule mitään, kamppailu ylös jokea on ollut turha.”

Turhaan kaivettuja ojia tukittava

Kiintoaineiden ja haitallisten valumien pääsyä vesistöihin pitää vähentää merkittävästi, sillä ne haittaavat vaelluskalojen lisäksi monella muullakin tavalla jokien, järvien ja Itämeren luontoa. Tähän on onneksi keinoja.

Soirinsuo kertoo, että peltojen ja vesistöjen väliin tulee jättää puustoisia suojavyöhykkeitä tai tehdä kosteikkoja ja kaksitasouomia, jolloin vesistöihin päätyy vähemmän kiintoainesta ja ravinteita. Myös turhaan kaivettuja metsäojia pitää tukkia ja antaa muodostuvien soiden ennallistua, jotta valunnat niistä vesistöihin loppuvat.

”On aika korjata valtion aiemman tukipolitiikan myötä liialliseksi paisunutta ojitusta.”

Aikoinaan Suomen koskia on perattu poistamalla niistä kiviä, soraa ja maata, jotta vesireittejä voitaisiin käyttää tukinuittoon ja jotta järvien veden pinta laskisi. Myöhemmin koskia on kunnostettu takaisin vaelluskaloille sopiviksi kutupaikoiksi.

Kunnostus auttaa kuitenkin vain hetkellisesti, jos varsinaiseen ongelmaan ei puututa.

”Kutusoraikko peittyy muutamassa vuodessa uudestaan liejuun, jos tarpeettomia ojia ei tukita eikä ojien eroosiota estetä puustoisella vyöhykkeellä tai riittävän leveällä ruohovartisella kasvillisuusvyöhykkeellä.”

Suomen luonnonsuojeluliitto auttaa vaelluskaloja ennallistamalla jokien ja purojen lähellä olevia soita.