Jari Kaitila: Harventuva soiden verkosto uhkaa monia suoperhosia

Miten soiden perhosilla tällä hetkellä menee? Millaiset tulevaisuuden näkymät ovat?

Yleiskuva on, että varsinkaan Etelä-Suomessa boreaalisilla suolajeilla ei mene kovin hyvin eikä tulevaisuuskaan lupaa ainakaan parempaa. 

Elinympäristöjen harventunut verkosto ja ilmaston lämpeneminen ovat huono yhdistelmä, joka näkyy monen vielä hiljan varsin yleisen suoperhoslajin taantumisena Etelä-Suomessa ja osin myös Keski-Suomessa. Ja vaikka pohjoisempana suoympäristojen verkosto on tiheämpi, ilmaston lämpeneminen näkyy myös siellä: jo valmiiksi pohjoisempien lajien levinneisyysraja vetäytyy kohti pohjoista.

Mutta löytyy ”voittajiakin” eli Etelä-/ Kaakkois-Suomen soiden arolajit. Arolajeilla tarkoitetaan lajeja, joiden pääasiallisia elinympäristöjä etelämpänä ovat arot ja muut paahdeympäristöt, mutta jotka Suomessa esiintyvät joko pelkästään tai pääasiassa etelän soilla. Neo ovat hyötyneet ilmaston lämpenemisestä ja laajentaneet levinneisyyttään kohti luodetta.

Erityistapauksena ja huolestuttavana sellaisena on syytä nostaa esiin vielä Pohjois-Pohjanmaan (mukaan lukien Kuusamo) ja Metsä-Lapin lettojen lajisto, jossa on monia hyvin paikoittaisia tiettyihin kasvilajeihin, esimerkiksi läätteeseen ja pohjanruttojuureen, sidonnaisia lajeja. Näiden lajien pienialaiset esiintymät sijaitsevat pienillä suolaikuilla tai soistumissa, jotka jäävät herkästi kovin vähälle huomiolle ja ihmistoiminnan armoille. 

Mitä muutoksia olet havainnut retkeillessäsi soilla? Onko lajeissa tai suoympäristössä näkynyt muutoksia viime vuosien aikana?

Jos vähän pitemmällä aikaperspektiivillä saa vastata, niin pääosin ne suot, joilla nuoruudessani Virolahdella retkeilin 1970- ja 1980-luvuilla, ovat ojituksen seurauksena nykyisin täysin muuttuneita ympäristöjä, joita kukaan ei enää miellä soiksi ja joilla ei enää esiinny puhdasta suolajistoa lainkaan.  Vielä 1990-luvulla tein joitakin retkiä noille paikoille, mutta luovutin, kun viimeisimmätkin vähänkin vaativammat suolajit hävisivät.  Karkeasti kehitystä voisi kuvata seuraavasti, että jo 1970-luvun lopulla hävisi rämekylmänperhonen, 1980-luvulla muurainhopeatäplä, suovenhokas, aapaheinäkoisa ja rämekarvajalka sekä korpimetsässä esiintynyt kirjopapurikko. 1990-luvulla sitten meni suohopeatäplä, rämehopeatäplä ja kumppanit.

Kuinka paljon tiedämme soistamme ja sen lajistosta?

Perhosten kohdalla soilla esiintyvä lajisto ja yksittäisten lajien esiintymiskuva on pääpiirteissään kohtuullisen hyvin tiedossa. 

Mutta paljon on myös vielä asioita, joita ei tiedetä tai joista tieto on puutteellista. Esimerkiksi mikään yllätys ei olisi, jos soiltamme löytyisi pikkuperhoslajeja, joita maastamme ei vielä ole tavattu tai löytyisi jopa tieteelle uusia lajeja. 

Toinen huomionarvoinen asia on, että perhoshavainnointi keskittyy etupäässä suojelemattomille soille ja esiintymiskuva nykytilanteesta muodostuu pitkälti niiltä tehtyihin havaintoihin. Suojeltujen soiden kohdalla havaintoaineistot perhoslajistosta, jos niitä yleensä on, ovat valitettavan usein vain vanhaa tietoa ajalta ennen suon suojelua ja tällä sektorilla olisi selkeästi tarvetta tiedon tason parantamiseen. 

Muissa hyönteisryhmissä tietämyksemme taso on perhosia huonommalla tolalla, joten niiden kohdalla olisi vielä suurempi työmaa tehtävänä. 

Ne suot, joilla nuoruudessani Virolahdella retkeilin 1970- ja 1980-luvuilla, ovat ojituksen seurauksena nykyisin täysin muuttuneita ympäristöjä, joita kukaan ei enää miellä soiksi ja joilla ei enää esiinny puhdasta suolajistoa lainkaan. 

Onko jokin asia soiden perhoslajistossa yllättänyt sinut viime aikoina?

Ehkä suurin yllätys liittyy rämekylmänperhosen esiintymiseen Etelä-Kymenlaaksossa. Lajihan esiintyi alueella ”joka suolla” vielä 1970-luvun alussa, mutta katosi 1980-luvulle tultaessa lähes kokonaan, mukaan lukien Kotka-Pyhtään hienot suojellut suot Valkmusassa. Outoa oli tuo nopea häviämisprosessikin, mutta vielä oudompaa oli se, että lajin esiintymä löytyi 2000-luvulla kahdelta niin sanotusti ei niin ihmeellisillä suolaikulta Kotkasta ja Virolahdelta. Laji on siis mitä ilmeisimmin onnistunut sinnittelemään jollain ilveellä noilla paikoin koko ajan. Toisaalta yllättävää on ollut myös se, että laji ei ole myöskään kolonisoinut lähistöllä olevia vastaavia tai jopa parempilaatuisia soita.  

Melko yllättävää on, että nuo soiden ”aroperhoset” ovat kyenneet hyödyntämään lämpenevää ilmastoa ja laajentamaan levinneisyyttään sekä tihentämäänkin esiintymisverkostoaan ihan merkittävästi eteläisessä Suomessa. Sen verran harvassa hyvälaatuisia soita etelässä on.

Mikä on lempisuosi ja lempisuoperhonen? Miksi?

Lempisuota en pysty nimeämään, mutta korvikkeena nimeän kaksi lempisuoperhosta.

Suovenhokas (Nola karelica) on vaativa suoperhonen, joka esiintyminen painottuu pirstoutuneesti napapiirin eteläpuoliseen Suomeen. Se täyttää uhanalaisen lajin kriteerit ja sillä on erityisesti suojeltavan lajin status, jonka ansiosta useita muutoinkin erinomaisia perhossoita on voitu turvata muun muassa turpeen kaivuun aiheuttamalta uhalta.

Rytöhitukoi (Elachista imatrella) on pienikokoinen, harmahtava ”näköharha”, mutta minulle se on iso haaste, jonka toivon joskus vielä kohtaavani suoretkilläni. Lajin saloja ei kunnolla tiedetä, mutta jotain vihiä on, että voisi olla sidoksissa tuppisaraan (Carex vaginata). Ja itsellenihän kaikki huonosti tunnettu ja hankala tarkoittaa samaa kuin erittäin kiinnostava kohde. Lisänä tähän lajiin liittyy vielä se, että sen on vuonna 1971 kuvannut jo edesmennyt vanha ”perhosguru” ja hyvä ystäväni, Max von Schantz, jonka kanssa kävin monia hienoja ja opettavaisia keskusteluja. Tämä rytöhitukoin löytöhistoria juuri alkavan ukkosmyräkän alkaessa 22.6.1958 iltapäivällä Imatran Virasojalla nykyisin rakentamisen alle jääneellä, hyvin pienialaisella suolla.

Muistelen lämmöllä Maxin elävää kuvausta siitä, miten hän ykskaks tupasvillaa haavimalla alkoi saada pitkin haavia erittäin nopeasti juoksevia, hänelle outoja hitukoita, joita ei millään saanut pyydystetyksi koeputkiin. Hetki ennen rankkasadetta oli lyhyt, ja vaikka hänellä haavissa juoksevia perhosia oli joka haavimiskerralla useita, niin ainoastaan kolme koirasta hän onnistui saamaan koeputkeen asti ja samalla siis lajin tyyppisarjaksi.

Jari Kaitila on Perhostutkijain seuran toiminnanjohtaja.

Lue myös: Liian kuumaa ja kuivaa kyytiä suoperhosille (Luonnonsuojeluliiton Etelä-Karjalan piiri)