Raakkutragediasta vuosi – onko mikään muuttunut?

Kun Stora Enson alihankkija ajoi Hukkajoen yli satoja kertoja, vähintään 3000 erittäin uhanalaista raakkua kuoli välittömästi. Osa murskaantui, osa hautautui lietteeseen. Lisäksi tuho vaikutti koko populaation lisääntymiskykyyn – sekä myös raakun isäntäkalan, taimenen, lisääntymispaikkoihin. 

Tapauksen myötä monelle aiemmin tuntematon raakku nousi hetkessä koko kansan tietoisuuteen. Metsäteollisuuden välinpitämättömyys aiheutti laajaa suuttumusta, eikä vastaavaa rikkomusta uhanalaista lajia vastaan ollut nähty vuosiin, jos koskaan. Tapauksesta onkin käynnissä rikostutkinta nimikkeellä törkeä luonnonsuojelurikos. Esitutkinta on vielä kesken.

Vieläkin isommat tuhot vältettiin, koska Metsähallituksen Luontopalveluiden työntekijät siirsivät käsivoimin yli 5000 raakkua virrassa ylemmäs. Raakkuja on kuollut siltikin, mutta tuhot olisivat olleet vieläkin suuremmat, jos tätä uurastusta ei olisi tehty. 

Kansan suuttumuksen lisäksi tragedian jälkeen metsäyhtiöltä kuultiin suuria sanoja ja hienoja lupauksia. Silloinen ilmasto- ja ympäristöministeri Kai Mykkänen penäsi Stora Ensolta vastuuta. 

Onko mikään näistä toteutunut, ja miten yliajetuille raakuille kävi?

Ohjeita muutettu, mutta ei lakeja

Raakkutuhon jälkeen yksi asia on selvä: tietoisuus raakun suojelutarpeesta on lisääntynyt, minkä voi nähdä tragedian ainoana hyvänä puolena. Tietoisuus ei kuitenkaan suojaa raakkuja uusilta laiminlyönneiltä. 

“Luonnonsuojeluliitto vaati heti vahingon paljastuttua muutoksia lainsäädäntöön, sillä yksin vapaaehtoisilla suosituksilla ei ole ennenkään pelastettu luontoa metsätaloudelta”, sanoo Luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Tapani Veistola. 

Vuoden jälkeen tilanne on kuitenkin se, että lakimuutoksia ei ole käynnistetty, mutta suosituksia ja ohjeita on päivitetty. Esimerkiksi Metsähallituksen talouspuoli muutti ohjettaan ja edellyttää nyt, että raakkuvesiin jätetään hakkuissa 45 metrin suojavyöhyke. 

“Luonnonsuojeluliiton mielestä vähimmäisleveyden pitäisi olla 50 metriä ja koskea kaikkia valtion maiden vesistöjä, ei vain raakkuvesistöjä. Tätä linjausta Metsähallitusta ohjaavat ministeriöt eivät ole vielä toteuttaneet”, Veistola sanoo. 

Stora Enso on luvannut, ettei sen metsäkoneita enää ajeta virtavesien yli. ”Renkaat kuivina vesien yli”, vakuutti yhtiön metsäjohtaja Helsingin Sanomissa. Lisäksi Stora Enso ilmoitti kesällä tukevansa 1,1 miljoonalla eurolla Raakkuohjelma 2030 -yhteistyötä Metsähallituksen Luontopalveluiden kanssa. Ohjelmassa kartoitetaan ja ennallistetaan raakkujokia. 

Viranomaiset ovat puolestaan keskittyneet parantamaan lajitiedon saatavuutta.  Näin varmistettaisiin, ettei tärkeitä lajiesiintymiä tuhoudu ainakaan tiedonpuutteen takia.

Avohakkuut syyniin

Hukkajoella ainoa ongelma ei ollut raakkujen yliajo, vaan myös se, että Stora Enso parturoi poikkeuksellisen suuren alueen metsää avohakkuulla aivan joen rantaan asti. Mitään puustoista suojavyöhykettä ei siis jätetty. 

Tällainen tapa hakata metsiä tietää mille tahansa vesistölle huonoa. Kun puut eivät sido maa-ainesta, sitä valuu vesistöön ajan mittaan, mikä aiheuttaa vesieliöstölle ongelmia ja samentaa vesistöjä. Tämän takia Luonnonsuojeluliitto onkin vaatinut, että 50 metrin suojavyöhyke pitäisi jättää kaikkiin vesistöihin. 

Raakuille avohakkuut ovat erityisen haitallisia, koska ne tarvitsevat selviytyäkseen kirkasta vettä. Suurin osa 3000 välittömästi kuolleesta raakusta kuolikin siihen, että ne hautautuivat lietteeseen, joka lähti liikkeelle metsäkoneen ylitettyä joen yhä uudestaan ja uudestaan. 

Raakku tarvitsee vaelluskaloja

Hukkajoessa eli ennen viime vuoden elokuuta yli 100 000 raakkua, mutta kanta ei lisäänny riittävästi – siksi yliajo oli erityisen kohtalokas. 

Raakun lisääntyminen on riippuvainen sen isäntäkaloista, lohesta ja taimenesta. Moniin raakkujokiin nämä isäntäkalat eivät kuitenkaan pääse, sillä vesivoimalat estävät niiden nousun.

”Hukkajoki kuuluu Iijoen vesistöön. Sen, Kemijoen, Luttojoen ja Oulujoen alueet ovat Suomen raakkukannan kannalta keskeisimpiä. Luttoa lukuun ottamatta kaikkien vaelluskalat kärsivät vesivoimarakentamisen haitoista – ja samalla kärsii myös raakku”, kertoo Luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Hanna Halmeenpää.

Luonnonsuojeluliitto on pitkään vaatinut, että vesivoimaloiden lupia päivitettäisiin, jotta erittäin uhanalaisille vaelluskaloille rakennettaisiin lisää ohitusuomia, joita myöten ne pääsisivät ohittamaan vesivoimapadot. 

Erityisen hankalia ovat pienet ja vanhat voimalat, joilla ei ole kalatalousvelvoitteita lainkaan – ja siksi niitä ei voida myöskään päivittää. Liitto teki WWF:n ja Suomen Vapaa-ajankalastajien kanssa aloitteen epäkohdan korjaamisesta jo vuonna 2017. Nyt asia on vihdoin etenemässä, ja vesilain muutos on tulossa syksyllä eduskuntaan.

Paljon keinoja raakkujen auttamiseksi

Luonnonsuojeluliitto esitti yliajon jälkeen useita muitakin toimia, joilla turvattaisiin vesiluontoa ja sen uhanalaisia lajeja:

• Pienvedet, kuten purot, pitäisi lisätä vesilain suojeltuihin luontotyyppeihin.
• Luonnonsuojelulaissa on velvoite ottaa huomioon uhanalaiset lajit, mutta liitto on esittänyt, että myös uhanalaiset luontotyypit pitäisi ottaa huomioon.
• Metsälain vahvistaminen: erityisen tärkeiden elinympäristöjen listaa pitää täydentää, poistaa pienialaisuuden vaatimus sekä lisätä suojavyöhyke rantametsiin.
• Metsätalouden vesistöhaittoja on vähennettävä rajoittamalla kunnostusojituksia ja kieltämällä uudisojitukset.

Toistaiseksi yksikään näistä uudistuksista ei ole toteutunut. Luonnonsuojeluliitto nostaa ne esiin, kun seuraavaa hallitusohjelmaa valmistellaan. 

Mitä seuraavaksi?

Raakkutragedia muistutti karulla tavalla siitä, kuinka haavoittuvia vesiluontomme lajit ovat, ja kuinka helposti vuosikymmenien työ voi valua hukkaan. Metsäyhtiöiden ja päättäjien on muistettava tämä jatkossa.

“Vastuullisemmat metsätalouskäytännöt, toimivat vaelluskalareitit ja riittävät suojavyöhykkeet ovat edellytys sille, että raakun ja monien muiden lajien tulevaisuus voidaan turvata”, Hanna Halmeenpää sanoo. 

Vuosi on kulunut, mutta työ raakun hyväksi on vasta alussa. Lisääntynyt tietoisuus ja uudet lupaukset ja ohjeet ovat myönteisiä merkkejä – mutta konkreettisia tekoja ja sitovia lakimuutoksia tarvitaan edelleen. 

Oona Lohilahti
Viestinnän asiantuntija