Näkökulma: LIFE-hanke ei pelastanut liito-oravaa – metsäpolitiikka jyrää suojelun 

Liito-oravan suojelun riittämättömyys on ollut tiedossa pitkään, sillä arvio lajin tilanteesta tehtiin viimeksi viisi vuotta sitten. Tilanne oli hälyttävä jo tuolloin. Liito-orava on uhanalainen, vaarantunut laji, joka uhkaa keskipitkällä aikavälillä hävitä luonnostamme.

Kun seurantatiedot Suomen luonnon tilasta julkaistiin syyskuussa, ei ollutkaan yllätys, että liito-oravan suojelun suotuisuuden mittari vilkuttaa punaista valoa: tilanne on epäsuotuisa, heikkenevä. Lajin suojelutaso on suotuisa, jos laji on elinkelpoinen sen luontaisilla elinalueilla ja tilanne säilyy sellaisena myös pitkällä aikavälillä. Nyt mittarin neljästä anturista jo kaksi näyttää punaista: liito-oravan populaatio ja tulevaisuuden näkymät ovat huonot ja heikkenevät.

Huolestuttava kehitys on jatkunut tasaisesti ja pitkään. On tiedossa, että liito-oravien määrä Suomessa vähenee hurjaa tahtia: 30 prosentilla kymmenessä vuodessa. 

Isoin syy huonoon kehitykseen on se, että elinympäristöt, siis liito-oravalle sopivat metsät, ovat riittämättömiä. Ainoastaan liito-oravan levinneisyysalue Suomen etelärannikolta Kainuuseen on toistaiseksi pysynyt ennallaan ja siten suotuisana. Onkin selvää, että liito-oravan selviytyminen riippuu pitkälti siitä, miten Suomessa käsitellään metsiä. 

Liito-oravakannan heikkenemisen pysäyttämiseksi hankkeen olisikin pitänyt saada aikaan merkittävä ja laajalle skaalautuva parannus liito-oravametsien käsittelyyn, mutta näin ei tapahtunut. 

Liito-oravan alamäki kertoo kovasta metsien käsittelystä

Suomen metsiä on viime vuosina hakattu kiihtyvään tahtiin noin 70 miljoonan kuution vuosivauhdilla. Talousmetsät ovat laajalti tehokkaassa metsänviljelyssä, jossa istutuksen, raivauksien ja harvennuksien jälkeen kierto huipentuu avohakkuuseen. Joka vuosi vajaa prosentti metsistämme avohakataan. Tämä heikentää ja lopulta hävittää liito-oravan suosimat kuusen ja lehtipuun muodostamat vanhat sekametsät. Noin promille eli yksi tuhannesosa metsistämme katoaa myös rakentamisen ja infrastruktuurin takia joka vuosi. 

Huoli liito-oravasta ei ole turha, sillä liito-orava on hävinnyt jo Latviasta. Virossa liito-oravan levinneisyysalue on kutistunut yllättävän nopeasti ja siellä kannan kooksi arvioidaan enää vain 3 000 naarasta. Näin ollen enää Suomi ja Viro ovat Euroopan ainoita liito-oravamaita, ja niillä on lajista siten erityinen vastuu. 

Synkimpien arvioiden mukaan Suomessa olisi liito-oravia enää vain noin 30 000 naarasta, eli noin kymmenkertainen määrä pieneen Viroon verrattuna.  Suomessa riskinä ovat nyt alueelliset sukupuutot metsätalousvaltaisilla seuduilla.

Laki suojelee liito-oravan tiukasti, käytäntö ei

Suomessa liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty luonnonsuojelulain pykälässä 78, kuten Euroopan unionin luontodirektiivi sanoo. Miten on siis mahdollista, ettei liito-oravan suojelu Suomessa onnistu sen enempää lain kuin kansallisen EU LIFE -hankkeenkaan voimin? 

Suomessa liito-oravan suojelu lepää lakipykälän valaman perustuksen päällä, mutta valitettavasti perustukselle on kyhätty varsin vaatimaton, tuulinen hökkeli. Se koostuu vanhentuneista ohjeistuksista viranomaisille, epäselvistä tai mahdottomista rooleista sekä ennakko- ja jälkivalvonnan aukoista. Sisälle uskaltautuvan liito-oravan puolustajan päälle uhkaa romahtaa raskas todistustaakka. Elokuvataiteen ystäville suosittelen lämpimästi Liiturin puolustus -elokuvaa, joka kertoo erään liito-oravametsän lähes uskomattoman tarinan.

Suomessa alueellisille luonnonsuojeluviranomaisille on vanhastaan ministeriöstä ohjeistettu, että liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikka on pienialainen, esimerkiksi alle yhden hehtaarin laajuinen. Pienialaisuus on ristiriidassa liito-oravan elinvaatimusten kanssa, sillä uusimman tutkimustiedon mukaan lisääntymis- ja levähdyspaikan koon pitäisi olla vähintään 4–6 hehtaaria. 

Pahimmillaan on nähty surkuhupaisia tupsuja avohakkuulla ja ensimmäisessä tuulessa kaatuvia surullisia puurivejä, joiden pitäisi toimia liito-oravien kulkuyhteyksinä. Kaiken kukkuraksi vuonna 2016 laista poistettiin luonnonsuojeluviranomaisen mahdollisuus rajata lisääntymis- ja levähdyspaikkoja ennakkoon. Perusteluna oli, että rajailu vie viranomaiselta liikaa niukkoja resursseja. Vastuu siirtyi maanomistajalle ja ely-keskuksen rooli jäi häilymään neuvojan ja viranomaisen välimaastoon.

Liito-orava LIFE -hanke ei puuttunut ydinkysymyksiin

Liito-orava LIFE -hanke olisi ollut hieno mahdollisuus selkeyttää ja jämäköittää liito-oravan lakisääteistä suojelua Suomessa. Hanke keskittyi kuitenkin vapaaehtoisiin keinoihin, kuten koulutukseen ja neuvontaan, jotka toimivat parhaiten, kun metsänomistaja on aktiivinen tai jopa suojelumyönteinen edelläkävijä. Kaikki metsänomistajat eivät tätä kuitenkaan ole, ja siksi tarvitaan yhteisiä pelisääntöjä, valvontaa ja seuraamuksia.   

Surullista oli se, että Liito-orava LIFE käynnistyi EU:n luontodirektiivin näkökulmasta perusteettomien pienialaisuus-ohjeistuksien saattelemana. Nämä ely-keskusten ”liiallista” liito-oravan suojelua suitsivat ohjeistukset eivät hankkeen aikana lähtökohdiltaan muuttuneet, vaikka hyviäkin metsäsuunnitelmapilotointeja tehtiin.

Suomen luonnonsuojeluliitto esitti kyllä parannuksia. Esitimme, että hankkeen yhteisiin opasmateriaaleihin lisättäisiin selkeämmin tietoa liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikan koosta. Ehdotukset saivat ymmärrystäkin, mutta eivät menneet läpi julkaisujen ohjekirjauksina. Niinpä Luonnonsuojeluliitto laati oman ylimääräisen julkaisun, mutta hankkeen metsätalouspuolta edustavat tahot tuomitsivat sen jyrkin sanakääntein. Myös hankkeen logon käyttö julkaisun yhteydessä kiellettiin. 

Tapahtumaketju paljastaa sen, että olimme lähestyneet liito-oravan suojelun ydinkysymyksiä. Jätimme hankkeesta eriävän näkemyksemme, jossa peräänkuulutimme uusinta tutkimustietoa lisääntymis- ja levähdyspaikan koon ohjeistuksien lähtökohdaksi, luonnonsuojeluviranomaisen ennakkovalvonnan palauttamista sekä kansallista toiminta- ja rahoitusohjelmaa liito-oravan suojelemiseksi.  Ilahduttavaa on, että osa vaatimuksistamme on sentään päätynyt hankkeen jatkotyösuosituksiin.

Myrskyisän Liito-orava LIFE -hankkeen jälkeenkin näemme liito-oravan pulleissa nappisilmissä uhatun metsäluontomme viattomat kasvot. Metsäluontomme hätätila henkilöityy liito-oravaan, sillä sen katoaminen kertoo siitä, että koko metsäluonto on vaarassa. Siksi työ Suomen liito-oravan ja metsäluonnon rippeiden säilymisen puolesta jatkuu.

Virpi Sahi
Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton kehityspäällikkö