Luonnonsuojeluliiton lausunto EU:n arktisen alueen politiikan päivittämisestä

Suomen luonnonsuojeluliitto pitää EU:n arktisen alueen politiikan päivittämistä välttämättömänä. Ilmaston kuumenemisen aiheuttamat muutokset näkyvät jo Suomenkin arktisissa lajeissa ja luontotyypeissä selkeästi. Lajien sopeutumismahdollisuuksilla on rajansa: arktinen lajisto joutuu vetäytymään koko ajan korkeammalle ja pohjoisemmaksi, niille tulee Jäämeri pian vastaan pohjoisessa, ja tuntureiden metsänrajan noustessa paljakka-alueiden kutistuessa monien paljakan luontotyyppeihin erikoistuneiden kasvien elintila vähenee.

Napapiirin pohjoispuolinen alue kuumenee jopa neljä kertaa nopeammin kuin muu maapallo keskimäärin, eikä kehitystä voida enää hillitä siinä määrin, että vakavilta ja osin peruuttamattomilta vaikutuksilta voitaisiin välttyä. EU:n arktisen politiikan on siirryttävä ilmastonmuutoksen hillinnän ohella sopeutumiseen.

EU:n vuoden 2021 tiedonanto ei enää riittävästi vastaa ilmasto-, luonto-, ja geopoliittiseen tilanteeseen. Arktisen alueen politiikan päivittämistyössä tulee kiinnittää erityistä huomiota luonnon kantokyvyn ja paikallisten yhteisöjen oikeuksien varmistamiseen.

Luonnon monimuotoisuus ja kantokyky
Arktisen alueen hauraus on alueen erityispiirre, minkä vuoksi EU:n arktisen alueen politiikassa on sovellettava johdonmukaisesti “ei merkittävää haittaa” -periaatetta (Do No Significant Harm, DNSH) kaikkeen toimintaan, mukaan lukien infrastruktuuri-, liikenne-, energia-, kaivos-, matkailu- ja tutkimushankkeet. Toimien, jotka voivat heikentää luonnon monimuotoisuutta, lisätä päästöjä, tai kaventaa paikallisyhteisöjen elinympäristöjä, ei tule saada poliittista tai taloudellista tukea. 

Esimerkiksi kriittisten mineraalien asetuksen (CRMA) mukaiseksi strategiseksi hankkeeksi nimeämisen kriteerejä on tarkistettava ja komission on korjattava toimintaansa, sillä se on 2025 aikana jo myöntänyt strategisen hankkeen aseman muun muassa Natura-suojelualueen uhanlaisia lajeja ja luontotyyppejä heikentävälle kaivoshankkeelle Suomen Lapissa.

Arktisen alueen ekosysteemeissä ilmastonmuutos näkyy muun muassa metsätuhojen lisääntymisenä, voimistuvana ravinteiden huuhtoutumisena metsistä vesistöihin, sekä lajien, kuten naalin, tunturisopulin, metsäpeuran ja lukuisten arktisten kasvilajien, elinympäristöjen kaventumisena. Äärimmäisen uhanalainen arktinen palsasoiden luontotyyppi, jossa suolla olevien turvekumpujen sisällä on ikiroutainen jäälinssi, on jo menetetty. Uusia palsakumpuja ei enää muodostu ja palsasuot häviävät. 

Arktista aluetta kuormittavat lisäksi kilpailevat maankäyttöpaineet. Suomessa napapiirin pohjoispuolisella alueella useita vesistöjä säännöstellään voimalaitosten tarpeisiin, ja lisäksi metsänhakkuut ja muu metsienkäsittely, kasvava matkailu, yhdyskuntarakentaminen, kiihtyvä energiarakentaminen ja kaivostoiminta sekä koneellinen kullankaivuu lisäävät vesistökuormaa.

Ilmastonmuutos uhkaa erityisesti avotunturien lajistoa tunturien pusikoituessa ja metsänrajan noustessa. Uhanalaisia luontotyyppejä ovat mm. lumenpysymät ja lumenviipymät, tunturikoivikot, routanummet, tunturikankaat. Tunturikoivuille ilmastonmuutos on tuonut entistä pidemmän kasvukauden, mutta samalla myös hallamittarin ja tunturimittarin aiheuttamat tuhot ovat yleistyneet.

Kalakantojen muutokset, liikakalastus, kalankasvatus ja erityisesti troolaus uhkaavat arktisella alueella meriekosysteemejä, joiden toiminta on jo muuttunut ilmastonmuutoksen seurauksena. Sekä Itämeren että Jäämeren jäljellä olevat villit lohikannat ovat uhanalaisia ja vähentyneet merkittävästi. Lohikantojen luontainen lisääntyminen on vähentynyt murto-osaan aiemmasta, sillä vuosikymmenien ajan lohikantoja on rasittanut ja hävittänyt jokien patoaminen. Vesien voimakas lämpeneminen uhkaa hävittää vielä jäljellä olevat  lohikannat ja niille kelvolliset elinolosuhteet. Merelle suuntautuvan energiarakentamisen vaikutukset lohikantoihin ja niiden vaellusreitteihin tunnetaan toistaiseksi hyvin heikosti, mistä voi seurata yllättäviä haittavaikutuksia. Myös seismiset tutkimukset, öljynporaushankkeet ja lisääntyvä jäänmurtajaliikenne aiheuttavat merkittäviä riskejä.

Yksi osa ilmastonmuutoksen haittojen estämistä on haitallisten vieraslajien torjunta. Siihen tulee jatkossakin panostaa. Kyttyrälohen nousu Tenojokeen on vaarantanut jokiekosysteemin paitsi elävänä, myös kuolleena, kun valtavista kyttyrälohimääristä vapautuu ravinteita jokeen levien kasvua lisäten. Ilmastonmuutos voi vahvistaa ravinnelisäyksen vaikutusta, kun veden lämpeneminen, sateisuuden lisääntyminen ja lumi- ja jääpeitteisen ajan lyheneminen vaikuttavat ravinteiden kiertoon. Tenojoella merkittäviä ristiriitoja aiheuttaa vieraslajin lisäksi myös Tenojoen lohen pelastamiseksi tehdyt luonnonsuojelulliset linjaukset. Tenojoen lohenkalastuksen sääntely kokonaisuutena on epäonnistunut saamelaisen kulttuurin huomioimisessa ja tuottaa eriarvoistavia käytäntöjä Suomen ja Norjan puolella saamelaisaluetta. Luonnonsuojelua alueella tulisi edistää paremmin saamelaisten oikeuksia turvaten, ja huomioiden Saamelaisten totuus- ja sovintokomission tekemät ehdotukset jokisaamelaisten oikeuksien turvaamiseksi.

Yksi sopeutumista edistävä asia on suojelualueverkoston kytkeytyneisyyden parantaminen. Suojelualueverkoston kytkeytyneisyyttä tulisi tarkastella myös rajat ylittävänä yhteistyönä Ruotsin ja Norjan kanssa. Venäjän rajalle suojelualueiden muodostaminen edistäisi paitsi ilmastonmuutokseen sopeutumista ja suojelualueverkoston kytkeytyneisyyttä, myös maanpuolustuksellisia etuja, erityisesti soiden ennallistamisen kautta. Suojelualueverkoston kehittämisessä arktisella alueella tulee noudattaa FPIC-periaatetta ja toimia vahvasti yhteistyössä Saamelaisen ilmastoneuvoston ja Saamelaiskäräjien kanssa.

EU:n on vahvistettava arktisten suojelualueiden verkostoa myös merialueilla, edistettävä kalastuksen ja kalankasvatuksen tiukempaa sääntelyä ja ekosysteemipohjaista lähestymistapaa, huolehdittava virtavesien vapaista ekologisista yhteyksistä ja vesipuitedirektiivin mukaisista vesien hyvän tilan tavoitteista, suljettava pois uudet fossiilisiin polttoaineisiin liittyvät hankkeet arktisella alueella.

Ilmaston kuumeneminen ja sopeutuminen
Arktisen alueen kuumeneminen näkyy jo konkreettisesti. Esimerkiksi Suomen pohjoisosassa sijaitsevilla järvillä, kuten Inarijärvellä, avovesikausi on pidentynyt. Jääkansi peittää järveä jopa 20 päivää vähemmän kuin aikaisemmin. Kuumeneminen vaikuttaa järveen monella tavalla. Esimerkiksi kalat ovat sopeutuneet pohjoisiin olosuhteisiin. Inarijärvessä esiintyy kylmän veden kalalajeja, jotka kärsivät veden kuumenemisesta. Samaan aikaan lämpimän veden kalat lisääntyvät, kuten hauki ja ahven. Tämä epätasapainottaa vesistön ekosysteemiä. 

Ilmastokriisi uhkaa olennaisesti myös arktisia elinkeinoja, kuten poronhoitoa. Esimerkiksi yleistyneet suojasäiden ja pakkasen vuorottelut ovat johtaneet  siihen, että lumipeite sulaa ja jäätyy sen jälkeen kovaksi kerrokseksi, jolloin porot eivät saa kaivettua itselleen ravintoa. Tämä on aiheuttanut kasvanutta lisäruokinnan tarvetta useissa eri paliskunnissa. Laajat, monipuoliset ja yhtenäiset luppolaitumet, erityisesti vanhoissa metsissä, vahvistavat mahdollisuuksia sopeutua ilmastonmuutoksen myötä yleistyviin sääilmiöihin, joten niiden säilyttämisen tulisi olla keskeinen osa arktista strategiaa. 

Samat vakavat ravinnon saannin kasvavat haasteet uhkaavat myös metsäpeuran selviytymistä esiintymisalueella poronhoitoalueen eteläpuolella. Ilmastokriisin myötä 1900-luvun alussa määriteltyä poronhoitoalueen etelärajan sijaintia joudutaan ennemmin tai myöhemmin väistämättä uudelleen tarkistamaan niin poroelinkeinon harjoittamisen kuin metsäpeuran elinolojen turvaamisen kannalta.

EU:n arktisen politiikan on tunnistettava, että sopeutuminen on keskeinen ja kiireellinen painopiste, kohdennettava rahoitusta ilmastonkestävään infrastruktuuriin, ja vältettävä toimia, jotka lisäävät ilmastoriskejä, kuten uuden fossiilisten polttoaineisiin liittyvän infrastruktuurin rakentamista. Samaan aikaan on välttämätöntä noudattaa varovaisuusperiaatteen ja DNSH-periaatteen mukaista politiikkaa, joka ei ilmastotoimia edistäessään voimista luonnon monimuotoisuuden heikkenemistä tai vaaranna vesien hyvän tilan saavuttamista. Sekä ilmastokriisi, että luontokato edellyttävät poliittisen painopisteen ja toimenpiteiden kohdentamista luonnonvarojen ylikulutuksen voimakkaaseen leikkaamiseen. Fossiilisten polttoaineiden ylikulutuksesta ei pidä siirtyä kaivosmineraalien ylikulutukseen, vaan planeetan elinolot turvaavaan ekologisesti kestävän kulutuksen järjestelmään.

Turismi, liikenne ja infrasruktuuri
Ilmastonmuutos ja jään vetäytyminen lisäävät kiinnostusta arktiseen matkailuun ja uusiin kulkureitteihin, mukaan lukien Jäämeren rata. Arktinen luonto on herkkää, eikä sitä tule häiritä lisää uusilla suurhankkeilla, kuten kaivoksilla, vesivoimaloilla, tai infrastruktuurihankkeilla. Sitä vastoin Jäämeren radan ideaa korvaavan Suomen ja Ruotsin olemassa olevan junaverkostojen yhdistäminen on kannatettavaa, jos se on toteutettavissa ympäristön kannalta kestävästi. Hallitsemattomasti kasvanut turismi ja infrastruktuuri ovat kuitenkin jo nyt lisänneet painetta haavoittuviin ekosysteemeihin ja paikallisyhteisöihin. Erityisesti moottoriavusteinen turismi sekä eläinturismi vaatii nykyistä tiukempaa sääntelyä ja valvontaa ollakseen kestävää arktisella alueella.

EU:n arktisen politiikan on asetettava tiukat kestävyysehdot matkailulle ja liikenneinfrastruktuurihankkeille, arvioitava suurhankkeiden ilmasto- ja luontovaikutukset kokonaisvaltaisesti, sekä varmistettava, että hankkeet hyödyttävät paikallisia yhteisöjä eivätkä heikennä niiden elinolosuhteita.

Paikallisyhteisöjen ja alkuperäiskansojen asema
Kaikki EU:n arktisella alueella toteuttamat toimet on suunniteltava ja toteutettava aidossa yhteistyössä paikallisyhteisöjen ja alkuperäiskansojen kanssa. Yhteistyön tai osallistamisen tulee olla oikea-aikaista, dialogista ja suostumuksellista (FPIC-periaate). Tällä hetkellä saamelaisten oikeuksia ja elinkeinoja uhkaa muun muassa ilmastokriisin ja luontokadon aiheuttamat ympäristön muutokset, metsätalous, vihreän siirtymän tuomat maankäyttöpaineet, kasvava matkailun paine, sekä arktisen alueen militarisaatio nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa. Nämä erinäiset paineet ovat jo nykyisellään ajaneet perinteiset elinkeinot, kuten poronhoidon, todella ahtaalle. Saamelaiskäräjille, kolttien kyläkokoukselle, saamelaiselle ilmastoneuvostolle sekä muille paikallisille perinteisen tiedon haltijoille tulee antaa todellinen mahdollisuus vaikuttaa arktisen politiikan kehitykseen. Myös saamelaisten omaa edustusta EU-tason päätöksenteossa tulisi vahvistaa.

Suomen ja Ruotsin liityttyä Natoon ja solmittua DCA-sopimukset Yhdysvaltojen kanssa, myös militarisaatio esimerkiksi sotilaallisten harjoitusten muodossa on lisääntynyt arktisella alueella. Nyt Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaisalueet muodostavat sotilaallisesta näkökulmasta yhden yhtenäisen alueen, jolla maanpuolustusta ja sen infrastruktuuria rakennetaan ja suunnitellaan yli valtionrajojen, osana Naton ja Yhdysvaltojen yhteistä sotilaallista strategiaa. Lisääntyvä sotaharjoitustoiminta haastaa monin tavoin saamelaisten perinteisiä elinkeinoja. Samaan aikaan saamelaiset on ohitettu puolustuspoliittisessa päätöksenteossa. Myös puolustukseen liittyvissä suunnitelmissa tulee osallistaa saamelaisia ja muita paikallisyhteisöjä ja perinteisen tiedon haltijoita.

Saamelaisilla on Suomen perustuslain turvaama oikeus ylläpitää kieliään sekä kulttuuriaan, joka kattaa saamelaisten perinteiset elinkeinot. Lisäksi Suomen ilmastolaissa on huomioitu saamelaisten oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan suhteessa ilmastopolitiikan suunnitelmien valmisteluun. On myös huomionarvoista, että alkuperäiskansojen perinteisen tiedon rooli sekä ilmastonmuutoksen että luontokadon hillinnässä sekä niihin sopeutumisessa on tunnustettu esimerkiksi YK:n biodiversiteettisopimuksessa ja Akwé:Kon -ohjeissa sekä Pariisin ilmastosopimuksessa (artikla 7[5]).

Luonnonsuojeluliitto toteaa yleisesti, että arktisen alueen politiikan vaikutusten arviointia ja seurantaa tulisi syventää ja yhdenmukaistaa. Kaikkia politiikkatoimia tulisi toteuttaa tavalla, joka huomioi paikallisyhteisöt oikeudenmukaisella tavalla, eikä heikennä alkuperäiskansojen, mukaan lukien saamelaisten, elinkeinoja ja kulttuuria. Oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi on varmistettava, että paikallisyhteisöjen ja erityisesti saamelaisten näkökulmat ja perinteinen tieto ovat keskeisessä roolissa poliittisessa päätöksenteossa. Saamenmaalla on varmistettava FPIC-periaatteen, eli tietoon perustuvan ennakkosuostumuksen, toteutuminen.

Lopuksi
Suomen luonnonsuojeluliitto korostaa, että EU:n arktisen alueen politiikan on perustuttava ilmastokriisin ja luontokadon vakavuuden tunnustamiseen, varovaisuusperiaatteeseen ja luonnon kantokyvyn kunnioittamiseen, sekä paikallisyhteisöjen ja alkuperäiskansojen oikeuksien vahvaan turvaamiseen. 

Lisätietoja: Nelli Immonen, ilmastoasiantuntija, 045 7885 2037, nelli.immonen@sll.fi