Saimaalla nor­pan­pe­säet­si­vi­nä

Tänä vuonna kevät on tullut todella keikkuen – ainakin saimaannorppien pesälaskijoiden kannalta. Ensin jännättiin kevättalven leutoja kelejä, jotka sulattivat suuren osan ainakin eteläisen Saimaan luonnonkinoksia. Onneksi apukinokset kestivät. Sitten lämpötila sahasi ennätyslämpimästä pakkasiin ja lumipyryihin, joten jäillelähtösuunnitelmat ja aikataulut muuttuivat moneen kertaan. Lopulta viikolla 15 päästiin liikkeelle kilpaa jäiden sulamisen kanssa. Aikaikkuna pesien tarkistukseen jäitä pitkin jäi todella lyhyeksi, sillä aurinko päätti toden teolla tuoda kevään NYT.

Mutta niin vain mekin pääsimme kahden päivän aikana tarkistamaan omat apukinoksemme ja näiden alueiden luonnonkinokset, joita sentään muutamia löytyi. Myös hengitysavantoja havaittiin. Saimaannorppa elää ja voi ilmeisen hyvin apukinos- ja pesälaskenta-alueellamme Etelä-Saimaalla.

Ensimmäisenä laskentapäivänä aurinko porotti kirkkaasti, ja jään pinta oli melkoisten vesilammikoiden peitossa. Alla teräsjää kuitenkin kesti kulkua. Vesi vaan loiskui, kun potkukelkoilla päästelimme pitkin selkiä ja saarten ja luotojen rantoja. Oletus ja odotus oli, että 1–2 poikaspesää ja useampi makuupesä pitäisi alueeltamme kahden päivän aikana löytyä.

Kaksi ensimmäistä apukinosta tuottivat iloisen tuloksen: makuupesät ja mukana myös haju. Kahdelle tuoreimmalle pesälaskijalle Seijalle ja Eskolle pääsimme heti selostamaan ihan pelipaikoilla pesälaskennan menetelmiä ja mitä kaikkea pitää huomioida ja miten pesillä pitää toimia. Kolmas apukinos oli umpinainen ja käyttämätön, niinkin voi käydä. Mutta iloksemme erään luodon rannassa luonnonkinoksessa oli norppa asustellut.

Seuraavana päivänä olivat sää ja olosuhteet muuttuneet. Yöpakkasia ei ollut ollut, joten jään pinta oli jo aamusta pehmeä, varsinkin kun edellisen päivän vesilammikot olivat humahtaneet jään läpi. Paikoin jään pinnassa oli kunnon sohjokerros, joka vain lisääntyi päivän edetessä. Moneen kertaan kiittelin mielessäni päätöstä laittaa potkukelkkojen alle hankijalakset. Ilman niitä olisimme saaneet kantaa potkukelkkoja sohjossa useita kilometrejä. Nyt vain humpsahdeltiin, mutta edelleen teräsjää otti vastaan.

Ja se sumu! Koko maisema oli harmaanvalkoista seinämää, jossa potkuteltiin paikoin siksakkia, kun seuraavaa rantaa tai mitään kiintopistettä ei näkynyt. Uusi suunta, ja taas mentiin toivoen, että jossain vaiheessa jotkut rantakalliot äkillisesti ilmestyisivät taas eteen. Ja toki ilmestyivät.

Heti aamusta löytyi luonnonkinoksesta makuupesän jäänteet. Tämähän alkoi hyvin! Jatkoimme potkuttelua apukinokselle, josta näki jo kaukaa, että nyt on kinoksessa ollut iso pesä. Pesän lattia oli osittain jo sulanut, mutta onkalot jatkuivat molemmin puolin rantaviivaa lumen alla.

Hei, mikä ääni? Lintu? Ei, se oli kuutin ulinaa, ja päälle veden loisketta. Kuutti oli kinoksen alla ja sukelsi veteen. Pian se nosti päätään pesän pohjan sulasta ja tapitti meitä parin metrin päästä muutamien sekuntien ajan, sukelsi ja tuli uudestaan. Niin ihmeellinen oli kokemus katsella pientä kuuttia silmästä silmään, se näytti niin luottavaiselta meitä tuijottaessaan. Tunne oli häkellyttävä. Itketti liikutuksesta, sillä siellä se kuutti oli syntynyt ja kasvanut kolaamamme apukinoksen alla reippaaksi saimaannorpan aluksi. Toisaalta tuli huono omatunto ja hätä, että täällä me häiritsemme norppaemon ja kuutin elämää tunkeutumalla heidän kotiinsa.

Yhtäkkiä kuului kova ääni läheltä. Koira? Hirvi? Ei. Vaikea kuvailla ääntä, kukaan meistä ei ollut aiemmin sellaista kuullut. Ääni loppui, mutta mitään ei näkynyt. Sen täytyi olla emonorppa, joka kutsui kuuttiaan jään alla. Nyt äkkiä karvanäyte pesäluolan seinämästä talteen, viereisen luonnonkinoksen suojapoteron/vaihtopesän tsekkaus, merkkinauha kallion päälle puuhun pesäpaikkasukeltajia varten ja sitten poistuminen paikalta.

Matka jatkui selän poikki sakeassa sumussa luodon kautta seuraavaan saareen ja sitä seuraavaan. Apukinoksessa oli makuupesä, ja läheisessä luodossa toinen. Välissä kulki tuoreet ahman jäljet, mutta ne painelivat saaresta selälle päin.

Viimeisessä apukinoksessa ja keinopesässä ei ollut norpasta merkkejä. Muutamia sulia hengitysavantoja löytyi matkan varrelta, osassa niitä oli havaittavissa norpan pistävä petrolimainen haju, joten ihan aktiivikäytössä avannot olivat. Hyvä niin.

Päivät olivat niin retkeilyn kuin norppatulostenkin kannalta mitä parhaimmat. Lisäiloa päiviin toivat mielenkiintoiset lintuhavainnot, joista useasta havainnosta ja määrityksestä kiitos Jarille. Harmaa- ja kalalokit olivat tietysti jo saapuneet, ja ne ilmoittivatkin äänekkäästi olemassaolostaan. Samoin korpit, teeret, laulujoutsenet ja kurjet, ja ihan reissun loppumetreillä myös metsähanhet tekivät ylilennon. Muita mielenkiintoisia havaintoja jäillä olivat pulmuset, ampuhaukat, metsäviklo, niittykirvinen, kiuru ja kirsikkana kakun päällä merikotka. Rannan puolella ihailtiin myös hömö- ja kuusitiaisia.

Mitä jäi päivistä päällimmäisenä mieleen? Kokonaisvaltainen ilo ja keveys siitä, että norpat olivat ottaneet ahkeroimamme apukinokset vastaan ja käyttöön ja että jotkut uroot olivat anteliaasti levitelleet tuoksujaan. Upeimpana kokemuksena tietysti ihmeellinen kohtaaminen ja molemminpuolinen hämmennys ja uteliaisuus kuutin kanssa. Myös ilo ja onni siitä, että meillä on upea Saimaa, siellä vaihtelevat vuodenajat ja sääolosuhteet, oma norppa sekä sen elinkumppaneita muista eläinlajeista. Kiitollisuus upeista, hauskoista, reippaista työkavereista ja vapaaehtoisista Hanne, Jari, Esko ja Seija, jotka rakastavat samaa Saimaata kuin minä ja haluavat Saimaan ja sen norpan parasta.

Kaarina Tiainen
Kirjoittaja on Luonnonsuojeluliiton saimaannorppa-asiantuntija

Saimaannorppien pesälaskennat toteutettiin osana Yhteinen saimaannorppamme LIFE -hanketta, joka on Euroopan unionin osarahoittama. Esitetyt näkemykset ja mielipiteet ovat kuitenkin vain tekijöiden omia eivätkä välttämättä vastaa Euroopan unionin tai CINEAn näkemyksiä. Euroopan unionia tai myöntävää viranomaista ei voida pitää niistä vastuussa.

Lisätietoja