Markku Suoknuuti: Suo tarjoaa aina elämyksen

Millainen suo on hyvä retkeilyyn? Millaiselle ei kannata mennä?

Lähes kaikki suot kelpaavat retkeilyyn. Ihmiset pelkäävät nykyisin soiden kosteusolosuhteisiin tottumattomina muun muassa ”suonsilmiä”, soiden märkyyttä ja vaikeakulkuisuutta sekä soilla eksymistä. Tämä johtunee suurelta osin siitä, että kaupungistuminen on vieraannuttanut ihmisen aiemmin hyvinkin tavallisesta ja maaseutukulttuuriin liittyvästä luontosuhteesta. Etelä-Suomen rannikon keidassoilta liikuttaessa Lapin märimmille rimpisille aapasoille on toki huomattavissa eroja retkeilyyn paremmin sopivien ja vaikeammin kuljettavien soiden välillä. Soiden eri osatkin ovat tässä suhteessa erilaisia.

Hienoja helppokulkuisia retkeilykohteita soilla ovat tietenkin erilaiset puustoiset suot eli korvet ja rämeet (niiden märimpiä osia lukuun ottamatta), sekä muun muassa kuivahkot nevat. Kulkijan soilla kulkemisen tottumuksesta riippuen hienoja ovat myös ne vaikeakulkuisen märät kohteet, joilla muun muassa kasvilajisto ja suotyypit edustavat harvinaisempaa ja usein myös uhanalaisinta suoluontoa. Tottuneempi suon kulkija liikkuukin harvinaisten kasvien, suotyyppien ja vaikkapa kahlaajalintujen osalta mieluummin juuri näillä vaikeakulkuisilla suon osilla.

Tottumattoman kulkijan kannattaa välttää märkiä, osin veden peittämiä pintoja. Sammaleiset keidassoiden kuljut ja mustanpuhuvat ruoppakuljut sekä aapasoiden rimmet tai mustat kasvittomat ruopparimmet kannattaa kiertää mättäitä, keidassoiden kuivempia kermejä tai aapasoilla rimpien vierellä olevia kuivempia jänteitä pitkin. Ongelmana usein vain on se, että pitkävartinenkin saapas saattaa hörpätä suovettä, jos ei osaa eteensä katsoa. Monilla kasveilla on kantava vaikutus kulkemista ajatellen, esimerkiksi tupasvillan tuppaiden tai kanervaa ja muita suovarpuja kasvavien mättäiden päällä kulkeminen on helpompaa.

Ei Suomessa kuitenkaan soilla liikkumista kannata pelätä. Suot tarjoavat mitä hienoimpia elämyksiä vuoden ja kellon ajasta riippumatta.

Mitä soilla voi nähdä, mihin kannattaa kiinnittää huomiota eri soilla ja mitä eroja soissa on? Mitä eläin- ja kasvilajeja löytyy eri soilta?

Tähän kysymyssarjaan on vaikeampi vastata lyhyesti. Suota kaikkine kasvillisuus- eli suotyyppeineen kutsutaan suoyhdistymäksi. Toisiaan kasvillisuudeltaan ja rakenteeltaan muistuttavat suot kuuluvat samaan suoyhdistymätyyppiin, joita ovat keidas- ja aapasuot alatyyppeineen sekä Lapin ilmastonmuutoksen seurauksena katoamassa olevat palsasuot. Lisäksi Suomen suoluontoon kuuluu myös paikallisia ja usein pienehköjä suoyhdistymiä, joita löytyy muun muassa kallio- ja moreenimaiden sekä harjujen (supat) painanteista ja vesistöjen varrelta (luhta-, tulva-, ranta- ja umpeenkasvusuot). Räme- ja korpijuotit sekä tunturien piensuot kuuluvat myös paikallisiin suoyhdistymiin.

Viereisten soiden rakenteelliset ja kasvillisuuspiirteet voivat olla täysin erilaisia, mikä usein johtuu ilmastollisten tekijöiden sijaan enemmän paikallisista korkokuvaan, kallio- ja maaperän laatuun, suon ravinteisuuteen sekä valuma-alueen vesitalouteen liittyvistä tekijöistä. Läheisten soiden kasvillisuus ja eläimistö voivat siksi poiketa osin tai suuresti toisistaan. Lisäksi erot soiden kehityksessä ja eliöstössä riippuvat myös kyseisen suon kehitykseen kuluneesta ajasta (suon iästä) ja sen vaikutuksesta muihin nähtävillä oleviin suon rakenteellisiin piirteisiin.

Sadevesien ruokkimilla ombrotrofisilla keidassoilla kasvillisuus on karua ja vähälajista (suovarpuja, muurainta, tupasvillaa ja rahkasammalia). Ainoastaan niiden reuna- eli laideosat voivat olla lajistollisesti rikkaita (monia ruoho-, heinä- ja sarakasveja), jos ne saavat merkittäviä määriä lisäravinteita suon ulkopuolelta tulevista pinta- ja pohjavesistä tai ohutturpeisuudesta johtuen suoraan turpeen alla olevasta kivennäismaasta. Ravinteiden suuri määrä ilmenee hyvin muun muassa aapasoilla ja tunturialueen rinnesoilla rikkaampana lajistona.

Suon kasvillisuudella ja rakenteella on määräävä vaikutus siihen, millainen eläinlajisto kullakin suolla on. Ne ovat monien kasvinsyöjänisäkkäiden sekä nisäkäspetojen (esimerkiksi karhu ja susi) elinympäristöjä. Monet lintulajit suosivat avoimia ja märkiä soita, nevoja tai keidassoiden allikkoisia keidasrämeitä, mutta myös esimerkiksi puustoisia reunakorpia ja rämeitä. Sudenkorennot viihtyvät märkien nevojen, suolampien tai virtaavien vesien äärellä. Suomen reilusti yli sadan suoperhoslajin elinympäristöjä ovat erityisesti karut rämeet ja nevat, joilla lajien toukkien ravintokasvit ja mikroilmasto ovat lajien esiintymistä määrääviä tekijöitä.

Kun kuljet luonnontilaisella suolla kaukana taajamista, mihin vuorokauden aikaan tahansa, etkä kuule häiritseviä ääniä tai näe muita ihmisen aikaansaannoksia, niin se luonnonrauha ja hiljaisuus on parasta.

Miksi on tärkeää, että meillä on erilaisia soita? Mikä soissa on mielestäsi parasta ja tärkeintä?

Suot edustavat luonnontilaisina Suomen alkuperäisintä luontoa. Ne ovat saaneet kehittyä ojittamattomina viime aikoihin saakka pääsääntöisesti ilman ihmisen vaikutusta, toisin kuin kivennäismaiden metsät, joiden ei suojelualueita lukuun ottamatta anneta vanheta ”hyötymetsätalouden” takia edes kunnon keski-ikään.

Luonnontilaiset suot ovat paitsi luonnon monimuotoisuuden ja usein vielä uhanalaisen eliöstön tärkeitä elinympäristöjä. Ne toimivat valuma- alueellaan tärkeinä vesien valuntaan liittyvinä säätelijöinä. Niillä on merkitystä historiallisina arkistoina, jotka kuvaavat muun muassa ilmaston- ja kasvillisuuden vuosituhantista kehitystä (mm. kasvien siitepölyt ja siemenet), ne toimivat opetus- ja virkistyskohteina sekä marjastus-, sienestys- ja metsästysalueina.

Suomen suoluonto on, varsinkin Etelä-Suomessa, monien kasvillisuustyyppien ja lajien osalta erittäin tai jopa kriittisesti uhanalaista. Suomen soidensuojelun täydennysohjelma tähtäsi 2013–2014 valtakunnallisesti arvokkaiden soiden suojeluun, mutta myös samalla tärkeiden alueellisten piirteiden säilyttämiseen, huomioimalla lisäksi soidensuojelun vaikutuksia muun muassa vesistöjen tilaan ja niiden eliöstöön. Aluekohtainen täydennysohjelmaesitys saatiin aikaiseksi, mutta tämä työ jäi pahasti kesken poliittisista syistä.

Kun minulta kysytään, mikä on soissa mielestäsi parasta, on siihen helppo vastata: Kun kuljet luonnontilaisella suolla kaukana taajamista, mihin vuorokauden aikaan tahansa, etkä kuule häiritseviä ääniä tai näe muita ihmisen aikaansaannoksia, niin se luonnonrauha ja hiljaisuus on parasta. Kun liikkuu vaikkapa aamu-usvaisella kasteisella suolla auringon nousun aikaan, saavat suon kasvillisuus ja muu eliöstö sekä maisema unohtamaan kaupunki- ja työelämän kiireisyyden.

Jokaisella alueella, on se sitten Kymenlaakso, Häme, Satakunta, Pohjois-Karjala, Pohjanmaa, Kainuu tai Lappi, on myös omat soihin liittyvät alueelliset erityispiirteensä. Ojittamattomina ne ovat näytealueita siitä rikkaasta, kenties muista alueista poikkeavasta suojelunarvoisesta suoluonnosta, mikä kannattaa säilyttää myös jälkipolville.

Tärkeintä on suomalaisen suoluonnon jäljellä olevien kohteiden turvaaminen siten, että arvokkaimpia alueita ei tuhota polttoturvetuotannon eikä minkään muunkaan syyn takia. Tämä täytyy ottaa nyt huomioon, kun soiden uhanalaisen eliölajiston esiintymien välinen kytkeytyneisyys on jo liian heikkoa täysin turvaamaan lajien populaatioiden säilymistä. Soidensuojelu on lisäksi myös ilmasto- ja vesiensuojelukysymys mitä suurimmassa määrin.

Terveiset Valkmusan suokansallispuiston reunalta!

Markku Suoknuuti on kymenlaaksolainen suoasiantuntija, soilla kulkija ja niiden kartoittaja