Jukka Turunen / GTK: Intensiivinen soiden käyttö muuttanut suoluontoa ja pienentänyt hiilivarastoa

Suomi on suomaa. Lähes kolmannes Suomen pinta-alasta on suota. Mutta vielä 1950-luvulla suota oli paljon enemmän kuin nyt.

Suota on arveltu olleen toisen maailmansodan jälkeen 10,4 miljoonaa hehtaaria, mutta pinta-ala on vähitellen vähentynyt nykyiseen 9,1 miljoonaan hehtaariin. Soita on käytetty Suomessa 1950-luvulta lähtien intensiivisesti. Suomi on suo-ojitusten ja soiden maankäytön maailmanennätysvaltio.

1950-luvulla 86 prosenttia soistamme oli ojittamattomia, nykyisin ojittamattomia on jäljellä 45 prosenttia (Kuva 1).

Metsäojitus on ollut soidemme laaja-alaisin maankäyttömuoto, mutta soita on käytetty laajasti myös maatalouteen ja turpeen kaivuun. Laajoja suoalueita on jäänyt muun muassa energiatuotantoon tarkoitettujen tekoaltaiden ja muun infrastruktuurin alle. Kaikki tämä käyttö on muuttanut suoluontoamme paljon.

Soiden ja turvemaiden turpeesta puolet  on hiiltä, ja suot ovatkin ylivoimaisesti suurin ja tärkein hiilivarastomme. Kaiken kaikkiaan yli kaksi kolmasosaa Suomen hiilivarastosta on turpeessa. Viimeisimmän arvion mukaan Suomen soiden hiilivarasto turpeessa on noin 5100 miljoonaa tonnia (Turunen & Valpola 2020). Tämä hiilivarasto on noin kuusi kertaa suurempi kuin metsiemme puubiomassan sisältämä kokonaishiilimäärä ja neljä kertaa suurempi kuin kivennäismaiden hiilivarasto (Kuva 2).

Luonnontilaiset suot kerryttävät turvetta

Luonnontilaisten soiden ominaispiirre on, että ne ovat hiiltä kerryttäviä ekosysteemejä, joissa turpeen hiilivarasto säilyy ja lisääntyy. Tästä käy esimerkiksi vaikkapa Tammelan Torronsuo, jossa turvetta on kertynyt Suomen olosuhteissa ennätykselliset 12,3 metriä. Luonnontilaiset suot ovat yhä voimakkaita hiilen nieluja, joiden keskimääräinen hiilikertymä on noin 150–350 kiloa hiiltä hehtaarille vuodessa. Korkeimmillaan hiilikertymäarvot ovat eteläisellä keidassuovyöhykkeellä ja pienimmillään pohjoisella aapasuovyöhykkeellä. Arvot perustuvat suokerroksista mitattuihin pitkänajan, koko jääkauden jälkeiseen keskimääräiseen nettokertymään.

Samansuuntaisia tuloksia on saatu myös pitkäaikaisilla kaasutasemittauksilla. Nämä pitkänajan keskiarvot osoittavat, että noin 5–15 prosenttia vuotuisesta biomassatuotannosta muodostaa lopulta turvetta. Huomattavaa on kuitenkin, että soiden välillä voi olla huomattavia eroja johtuen muun muassa. suotyypistä, valuma-alueen hydrologiasta ja maantieteellisestä sijainnista.

Soiden ojitus ja maankäyttömuodot muuttavat turpeen hiilitasapainoa: pohjaveden pinnan laskun seurauksena hapellinen pintakerros kasvaa, turvetta muodostavat kasvit katoavat ja tuloksena on useimmiten pysyvä hiililähde ilmakehään. Samalla myös orgaanisen hiilen huuhtoutuminen ojien kautta kasvattaa kokonaishiilihävikkiä. Soiden ojitus ja maankäyttö ovat heijastuneet suoraan turpeen hiilinielujen voimakkuuteen: nykyisin ojittamattomien soiden hiilinielu on noin 0,82 miljoonaa tonnia vuodessa, kun se oli 1950-luvulla yli puolet suurempi, 1,84 miljoonaa tonnia vuodessa.

Suurin vaikutus on ollut metsäojituksella, sillä sitä on tehty määrällisesti eniten

Metsäojitukset ovat vähentäneet määrällisesti eniten Suomen turpeiden hiilivarastoja, 120–360 miljoonaa tonnia. Hiilivuodon suuruus näyttää mittausten mukaan riippuvan suon ravinteisuudesta: mitä ravinteisempi suo, sitä suurempi on turpeen hiilihävikki. Niukkaravinteisimmat ojitetut suot voivat toimia jopa pieninä hiilen nieluina. Tähän luokkaan kuuluu todennäköisesti sellaisia heikkotuottoisia ja karuja suometsiä, joissa pohjaveden pinta on pysynyt ojituksen jälkeen korkealla ja joissa puuston kasvu on ollut heikkoa. Tällaisten hukkaojitusten määrä on Suomessa suuri, kaikkiaan noin viidennesmetsäojitusten kokonaispinta-alasta.

Turpeiden sisältämän hiilimäärän muutoksen tarkka arviointi etenkin metsäojitetuilla soilla on haastava tehtävä, sillä kokonaisvarastoon liittyy turpeen lisäksi myös muu suokasvillisuuden biomassa (runkopuu, kenttäkerroskasvillisuus, karike, maanalainen juuristo). Matalat suoalueet näyttävät kuitenkin olleen herkimpiä turpeen hajoamiselle ja kaikkiaan lähes 1 miljoonaa hehtaaria tai lähes viidennes alkuperäisestä suoalueesta on menettänyt turvekerroksensa. Tämä havainto on hälyttävä, koska jäljellä olevassa suopinta-alassa on valtakunnan metsien inventointi tulosten mukaan peräti 1,8 miljoonaa. hehtaaria suoalueita, joissa turvetta on alle 30 senttimetriä. Merkittävät hävikit suopinta-aloissa voivat olla siis mahdollisia myös tulevaisuudessa.

Metsäojituksilla on ollut merkittäviä vaikutuksia etenkin suopuuston määrään. Suopuusto on kaksinkertaistunut 1950-lukuun verrattuna ja on nyt noin 551 miljoonaa kuutiota. Intensiivinen metsäojitus on kasvattanut myös muun suokasvillisuuden hiilibiomassaa merkittävästi. Suokasvillisuuden kokonaisbiomassan lisäys 1950-luvulta lähtien on ollut noin 90 miljoonaa tonnia. Hiilen varastoituminen puubiomassaan on siis osittain kompensoinut turpeen hiilivarastojen hävikkiä, soiden hiilivaraston luonne on osin muuttunut.

Turvepelloilta ja turpeenottoaloilta hiiltä häviää nopeasti

Soiden muiden maankäyttömuotojen aiheuttamaa turpeen hiilihävikkiä  on helpompi arvioida. Merkittävimmät hiilidioksidipäästöt ovat aiheutuneet turvepelloilta, jossa päästö voi olla jopa 700 grammaa hiiltä neliömetriltä vuodessa. 1950-luvulta lähtien hiilen kokonaishävikki turvepelloilta on ollut erittäin suuri, noin 110 miljoonaa tonnia. Nykyisin näiden turvepeltojen osuus viljellystä alasta on noin 13 prosenttia. Turpeenkaivu on myös aiheuttanut luonteensa vuoksi merkittäviä hiilihävikkejä, vaikka pinta-alat ovat pieniä verrattuna suometsätalouden ja maatalouden piirissä oleviin pinta-aloihin.

Hiilihävikkiä on tapahtunut korjatun turpeen lisäksi myös turvekentiltä, aumoista ja ympäröiviltä ojitetuilta suoalueilta. Turvetta on korjattu 1970-luvulta lähtien noin 740 miljoonaa kuutiota. Turpeen keruun on arvioitu hävinneen 80 miljoonaa tonnia hiiltä. Laajoja suopinta-aloja on jäänyt myös tekoaltaiden, teiden ja kaatopaikkojen alle. Esimerkiksi Lokan ja Porttipahdan altaiden alle on jäänyt lähes 50 000 hehtaaria suota. Yhteensä hiiltä on hävinnyt noin 35-50 miljoonaa tonnia.

Kokonaisuutena Suomen soiden turvevarasto on vähentynyt 1950-luvulta lähtien jopa kymmenen prosenttia.

Soiden hiilinieluja- ja varastoja tulee ylläpitää ja vahvistaa

Hiilineutraali Suomi 2035 -tavoitteen saavuttaminen vaatii nopeita ja merkittäviä päästövähennyksiä. Kasvihuonekaasupäästöjä pitää vähentää kaikilla päästösektoreilla, kuten energiantuotannossa, liikenteessä ja maankäytössä. Metsien, suometsien ja soidemme hiilivarastoja ja -nieluja tulee ylläpitää ja vahvistaa. Ne ovat tärkeässä roolissa, kun tarkastellaan maankäytön LULUCF-sektorin mahdollisuuksia edistää Suomen ilmastotavoitteiden saavuttamista.

Maankäytössä suurimmat hiilipäästöt tulevat LULUCF-sektorilta: suopelloilta, metsäojitetuilta soilta ja turvetuotannosta, yhteensä yli neljä miljoonaa tonnia vuodessa. Tavoitteena tulee olla päästöjen vähentäminen kaikessa toiminnassa, mutta samalla on myös huolehdittava soiden valtavan hiilivaraston sekä sen hiilinielujen johdonmukaisesta vahvistamisesta.

Pysyvillä hiilinieluilla on maailmanlaajuisesti suuri merkitys, niin myös Suomessa. Turpeen valtavat hiilivarastot tarkoittavat, että niillä tulee olemaan merkittävä rooli ilmastomuutoksen hillinnässä ja siihen sopeutumisessa. On huomattava, että suot tulevat myös reagoimaan muuttuviin ilmasto-oloihin, halusimmepa sitä tai emme. Tämä koskee pohjoisen havumetsävyöhykkeen soita ja myös arktisen ja trooppisen suoalueen laajoja suoalueita. Suomessa soiden hiilinielujen vahvistamisen keinovalikoimaan kuuluu muun muassa ennallistaminen, jossa soiden ekosysteemipalvelut, kuten hiilinielut, pyritään palauttamaan pitkällä aikavälillä.

On tärkeää huomata, että pienetkin negatiiviset muutokset soiden hiilivarastoissa ja -nieluissa vaikeuttavat päästövähennystavoitteiden saavuttamista. Ilmastonmuutoksen hillinnässä puuston hiilinielujen merkitystä yleensä korostetaan. Hiilivarastoista suurin osa on kuitenkin maaperässä. Siksi myös soiden hiilitaseeta pitäisi puhua.. Suometsien hoidossa hyvään keinovalikoimaan tulisi pikaisesti sisällyttää muun muassa  kunnostusojitusten välttäminen ja jatkuvapeitteisen kasvatuksen suosiminen. Ilmastonmuutos ei valitettavasti ole pikaisesti ohimenevä ”häiriötila”, ja oleellista onkin tuottaa ilmastokestäviä maankäytön ratkaisuja lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Pitäisi arvioida etenkin  pitkän aikavälin vaikutuksissa, sillä ekosysteemipalvelujen palauttamisen kokonaishyödyt voivat olla todella merkittäviä.

Jukka Turunen

kirjoittaja on erikoistutkija Geologian tutkimuskeskuksen Ympäristöratkaisut-yksikössä

Lisätietoa:

Turunen & Valpola (2020): The influence of anthropogenic land use on Finnish peatland area and carbon stores 1950–2015