Sudensuojelun pitkä vaellus

Aktiivinen sudensuojelu alkoi Suomessa vuonna 1994, kun Luonto-Liiton Susiryhmä perustettiin. Luonnonsuojeluliitto otti myös EU-oikeuden keinot käyttöön paria vuotta myöhemmin. Tuolloin Luonnonsuojeluliitto sai vihaista postia ja jäseniä erosi. Kaikkea muuta voi suojella paitsi ”ihmiselle vaarallista sutta”.

Sen jälkeen on tehty paljon. Käyty tapaamassa ministereitä, hallintoa, riistaväkeä, lampureita ja paikallisia asukkaita. Kirjoitettu kymmenittäin lausuntoja, satoja tiedotteita ja mielipidekirjoituksia, järjestetty tiedotustilaisuuksia ja susikursseja, tehty valituksia ja EU-kanteluita, ideoitu uusia käytäntöjä, tuotu lammasvahinkojen ehkäisymenetelmiä Suomeen, kehitetty seurantaa, kannanhallintaa ja lainsäädäntöä, nostettu suden salametsästys julkisuuteen ja ilmoitettu kymmenistä salametsästysrikoksista poliisille ja erätarkastajille sekä paljon, paljon muuta. Kaikkea satojen ihmisten kymmeniä tuhansia tunteja vapaaehtoistyötä suden hyväksi.

Mitä tuolla valtaisalla työllä on saatu aikaiseksi?

Paljon. Mutta maamme susikanta on edelleen erittäin uhanalainen, kaukana suotuisasta suojelutasosta, eikä tuota ensimmäistäkään tavoitetta eli pienintä mahdollista elinvoimaista susikantaa ole saavutettu, mikä merkitsee 300–500 suden kantaa vuodenajasta ja vuodesta riippuen.

Miten tämä on mahdollista, vaikka sutta on vuosi vuodelta suojeltu aktiivisesti nyt 25 vuotta ja mukaan on liittynyt uusia sudensuojelujärjestöjä?

Vastaus on yksinkertainen. Suojelijoiden näkemykset ja tieto on aina sivuutettu suden käytännön kannanhoidossa. Tämä esimerkiksi tarkoittaa sitä, että jos maksimissaan susilupia on voitu myöntää 20–25, minkä pitäisi sisällyttää kaikki ihmisen aiheuttama kuolleisuus, todellinen vuosittainen poistuma on ollut kaksin- tai jopa yli kolminkertainen eli 40–80 sutta. Tämän vuoksi susikanta on pysynyt 100–200 suden tietämissä ja niinä kahtena kertana, kun se on lähennellyt 300 sutta, kanta on romahtanut ylisuurien kiintiöiden, salametsästyksen ja laumojen lisääntyvien yksilöiden tappamisen johdosta.

Mikään ei ole auttanut, vaikka Liitto on ainoana tahona voinut lausunnoissaan tarkasti ennustaa kulloinkin tulevan susikannan kehityksen. Mikä on nyt muuttunut?

Parhaillaan loppusuoralla olevan sudenhoitosuunnitelman päivittämisessä ovat olleet mukana suden kanssa toimivat tahot: karjan- ja lampaan kasvattajat, poronomistajat, metsästäjät, koirajärjestöt, suojelijat, poliisi sekä hallinto ja tutkimus. Vaikka eri ryhmien näkemykset sudesta poikkeavat melkoisesti, on talven aikana muodostunut orastava konsensus suteen liittyvissä näkemyksissä. Miten vahinkoja tulisi ehkäistä? Kuinka pihasusiongelma ratkaistaan? Millaista susivalistusta tarvitaan? Kuinka käytännön susikannan säätely tulisi tehdä? Ja ennen kaikkea, mikä on kaikkien yhteinen susikantatavoite? Näiden ja monien muiden kysymysten käsittely on merkinnyt kaikille tahoille vaikeiden kompromissien tekemistä, mikä antaa uskoa tulevaisuuteen.

Nyt on ensimmäistä kertaa valoa näkyvissä: uusia susipareja on syntynyt 20 jo olemassa olevien 19 lauman lisäksi. Nyt on ensimmäistä kertaa mahdollista, mikäli salametsästyksen ehkäisyssä onnistutaan ja ellei poliittinen päätöksenteko jyrää konsensusta, että Suomeen syntyy lähivuosina pienin elinvoimainen susikanta eli 25 vuosittain lisääntyvää susiparia sekä lisäksi yhteiset rajalaumat Venäjän kanssa.

Kyse ei ole Luonnonsuojeluliiton lopullisesta tavoitteesta vaan ensimmäisestä askeleesta, jonka ottamiseen on jo kulunut peräti neljännesvuosisata ja siinäkin vielä ollaan lämmittelyvaiheessa. Monesta se voi tuntua pieneltä tai vähäpätöiseltä. Mutta meille se on valtaisan ja peräänantamattoman uurastuksen tulos ja siitä olemme tyytyväisiä.

Riku Lumiaro

Suurpetoasiantuntija ja liittohallituksen jäsen

Suomen luonnonsuojeluliitto