Erno Virtanen: Kelo

Maailmassa noin kolmesataatuhatta eri kasvilajia tuottavat happeamme, yli kuusisataatuhatta sientä rihmastavat omia lahkojaan kohti rakkaita seutujamme ja lähes kahdeksan miljoonaa omalaatuista eläinlajia jakavat elinympäristönsä meidän kanssamme. On olemassa kuitenkin vain yksi ekosysteemi, joka mahdollistaa tämän kaiken. Metsään astuessani tunnen kuuluvani osaksi ja kunnioittavani eliöiden ja elottomien ympäristötekijöiden kokonaisuutta.

Jo kymmenettä kertaa lenkkikenkieni kuitupohjat halkoivat kuivahkoja männynneulasia pitkin syksyistä kangasta. Neulaset kutoivat laajan verhon kenttäkerroksen vallanneille päästäisille ja myyrille, jotka vilistivät tossujeni alta mättäiden suojiin. Varpuvartiset mättäät peittosivat näkyvyyden kauemmaksi etelärinteelle. Pohjoisesta kaartuivat tunturit liehakoivat vaarojen korviin kapustarinnan säveltämänä. Myös paljakoilta kantautuvat viimat myönsivät vastusta vaarantaittajille.

Varpupeitteestä nousi toinen toista jylhempiä ja suorarunkoisempia honkia, jotka kuiskivat sydänpuustaan tarinoitaan aina taimiajoista lähtien. Muutamat valitut valonsäteet pääsivät karkaamaan latvuston ikivihreistä osista. Nämä valonsäikeet soivat täten iloa ja pigmenttiä rungon arkeen, jolloin kasvukausiakin kestäneet jorinat surkeista nälkävuosista ja uhitelleista kovakuoriaisista vaihtuivat sivistäviin elämänohjeisiin.

Tein poikkeuksen ja päätin pysäyttää porhaltamisen jo vanhurskaan kelon juurelle ja rojahdin viereiseen sammalikkoon. Pitkin poikin runkoa lukuisat selkärangattomat pinkoivat arjen askareissaan vähät välittäen suuremmasta vieraasta lähipiirissään. Maitohapot olivat täyttäneet lihaksistoni jo useampaan otteeseen, joten heikotuksen vallassa annoin tällä kertaa metsän lausua kertomuksensa ilman, että säntäisin rauhattomana takaisin lenkkeilyn syövereihin. Heitin käteni niskan taakse ristiin ja aukaisin aistini kuullakseni kaikki metsän viisaukset kaarnan päältä aina kuitupuuhun asti. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Aiemmin kuuluneet puiden pihinät ja turinat suorastaan kaikuivat kasvillisuuden lomassa pitkin lenkkiretkeäni.

Hiljaisuus laskeutui vaivattomasti vaienneen puuston ylle. Valonsäteet palasivat kerta toisensa jälkeen takaisin emoaurinkoonsa jättäen jälkeensä kaihoavan pimeyden. Etelärinteen pohjilta kohonneet ilmapatsaat hellittivät otettaan siivekkäistä kerolta kantautuvan tuulen laantuessa.

Orkesterin laulajattaret olivat käyneet oksiltaan tai taivaankaariltaan yöpuulle. Selkärangattomat eliöt olivat valuneet kelolta sammaleen ja turpeen luomaan välikköön työpäivästään haltioituneina. Ketterien metsämyyrien pyrähdysten jättämät langat kaikkosivat mustikoiden ja puolukoiden joukosta. Levollisuuden tunne alkoi riisua näreikköä sen asuttajista.

Levollisuus anasti ympäriltäni lämmön ja saattoi pilvistä ensimmäiset lumihiutaleet maanpinnalle. Lumihiutaleet kasaantuivat hangeksi, joka taas muodosti kinoksia.

Nietosten suoma viima alkoi välittömästi pakastaa raajojani ja solukkoani yhdessä pakkasherran kohottaman hyytävän kylmyyden saattelemana. Kämmenpohjani arpoivat värityksiään haalean punaisesta aina synkeään violettiin. Pakkanen riuhtoi ja suki hiukseni kohmeiksi korpuiksi. Vaaleat korput piikittivät tuhansien tikareiden tavoin päälakeani.

Ajantajuni ja liikehdintäni hidastuminen saattoi minut tilaan, jossa vasta painineet ihmetyksen, ahdistuksen ja kivuliaan tuskan riehat velloivat ja ammensivat lientä jo kylmettyneiden korvieni välissä. Liemi suodatti ympäröiviltä aivosoluilta rakenneosia menneisyydestä, tästä hetkestä ja tulevaisuudesta. Ainesosissa heijastuivat suhteeni ja ajatukseni lenkkipolun rauhasta, lähimetsän vehreydestä, Suomen luonnon monimuotoisuudesta ja kaiken mahdollistavasta ekosysteemistä.

Vaienneet puut alkoivat toinen toisensa perään kaartua pois näköpiiristäni. Pimeyttä valjastaneet lumikerrokset vetäytyivät puiden mukana riistäen maaperän kaikki tuotokset vanamoköynnöksistä katajalaikkuihin. Mitään ei jäänyt.

Eteeni avautui tyhjyys, jonka piironkia eivät tällä kertaa täyttäneet luonnon äkilliset vaihdokset hilpeästä tuomitsevan julmaan. Yön sameat varjot olivat työntyneet harmaaseen lakanaan jättäen muistonsa samaiseen valottomaan piironkiin.

Vaatteideni saumojen alla kituneet jääkiteet sulivat harmauden syleilyssä. Aloin sulaa jäästä. Selkärankani ja paidan kankaan väliin punoutui solakka puro, jonka virtaus hyväili selkänikamieni muotoja aina alaselkään asti.

En tuntenut kärsimystä, kipua tai häpeää. Pääni sisällä vallitsi rauha, joka edelleen kietoi liemen salaisuudet puskurinsa alle.

Yhtäkkiä harmaudesta alkoi kuulua matalaa tarinointia, mikä ei kuitenkaan yllätyksekseni hätkäyttänyt minua paikoiltani.

Vieras mies kertoi näin:

”Metsät ovat yhtä suurta, koskettavaa kiertokulkua. Mänty sai alkunsa siemenestä, joka oli syntynyt kuukausien hartaalla ja yhtäjaksoisella työllä, jonka aikana painottui fotosynteesin luova läsnäolo puun neulasten solukon pinnalla”.

Fotosynteesissä kasvi ottaa maasta talteen ravinteita ja vettä. Ilmasta se nappaa hiilidioksidia auringon valon ja lämmön kera. Näistä aineksista kasvi valmistaa itselleen tärkeää sokeria eli tärkkelystä rakentaakseen vankkaa kasvustoa niin maanpäälle kuin –alle. Ilmaan kasvi suo kiitokseksi happea, jota kantautuu kaikkien eliöiden luo taivaan silmuilta vesien syvimpiinkin hautoihin.

Siemenestä puhjennut taimi kohoaa aina vain korkeammalle lämpimien ja ravinteiltaan vauraiden kasvukausien johdosta. Lopulta useita vuosirenkaita kestänyt työ saapui päätökseensä. Männikön seassa juurtaneen puun solut eivät enää yhteyttäneet, kasvattaneet tai lujittaneet itselleen uutta jatkoa. Elollisuus hupeni vähitellen myös rappeutuneiden neulasten ja kuorten saralla.

Vaikka männyn elinkaari päättyikin, jätti se kuitenkin leimansa ympäristöönsä. Kuivan kankaan kulottuneenkin puoleinen maaperä esti männyn lahottumisen, minkä vuoksi edelleen paikkaa koristaa jalosti ja ylväästi huojuva kelo, jonka elämäntarina loimuaa hulppeasti muun metsän tarinoiden joukoista.

Silloin ymmärsin kaiken. Minä olen se kelo. Olen ollut osa metsää äitini kohdussa, lenkkipoluillani ja kokemuksieni virroissa. Ilman metsää tunnen oloni rauhattomaksi, yksinäiseksi ja vajavaiseksi. Metsän vehreys sulkee muut paineet, stressit ja vaikeudet taakseen avaten tiensä viisauksiin ja vapauttavaan läsnäoloon. Kaikki hyytävät tuiskut, ukkosen jyrinät, kesäisen auringon heltymättömät paahteet vain vahvistavat kelorunkoani.

Kelon sileys, uurteet ja piirteet peilautuvat minussa. Kokemukseni tuskasta, ihmetyksestä, ymmärryksestä, ilosta ja ekosysteemin taruista jäivät rakkaina elämänohjeina mystisen tulevaisuuden varalle sisimpääni, kelooni.

Erno Virtanen