Kapina luonnon puolesta – Kansalaistottelemattomuus ympäristön suojelussa

Kuva: Elokapina, @smakkola

Vuonna 2018 IPCC varoitti, että ihmiskunnalla oli vain 12 vuotta aikaa estää ekokatastrofi. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, tutkijat varoittavat planeetan siirtyvän ilmastokriisissä uuteen, arvaamattomaan ja kriittiseen vaiheeseen. Huolimatta kasvaneesta tietoisuudesta ja teknologisista edistysaskeleista fossiilisten polttoaineiden päästöt jatkavat nousuaan – hiilidioksidi-, metaani- ja typpioksidipäästöt rikkovat edelleen ennätyksiä [1].

Kuusi yhdeksästä planetaarisesta rajasta on jo ylitetty. Ilmaston lämpeneminen kiihtyy, luonnon monimuotoisuus hupenee, makean veden varannot ehtyvät, maankäyttö tuhoaa ekosysteemejä ja ihmisen tuottamat aineet – muoveista kemikaaleihin – kertyvät hallitsemattomasti luontoon. Maapallon vakaus on vakavasti uhattuna [2].

Kun ilmastokokoukset seuraavat toisiaan ilman konkreettisia tuloksia ja luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen kiihtyy, yhä useampi kokee, ettei perinteinen vaikuttaminen enää riitä. Tässä tilanteessa ympäristöaktivismi ei näyttäydy vain yhtenä vaihtoehtona, vaan välttämättömyytenä.

Ympäristöliikkeet kuten Greenpeace ja Elokapina ovat nousseet näkyviksi esimerkeiksi siitä, miten kansalaistottelemattomuutta voidaan käyttää keinona herättää huomiota ja vaatia päättäjiltä vastuullisuutta. Ne rikkovat tietoisesti sääntöjä ja normeja – eivät väkivaltaisesti, vaan rauhanomaisesti – tehdäkseen näkyväksi ilmastokriisin kiireellisyyden ja vaadittavien toimien puutteen. Näyttävät mielenilmaukset, kuten liikenteen pysäyttäminen tai itsensä kahlitseminen infrastruktuuriin, eivät ole sattumanvaraisia tekoja, vaan harkittuja keinoja nostaa ympäristökriisi julkiseen keskusteluun ja pakottaa yhteiskunta katsomaan kohti epämiellyttävää todellisuutta.

Kansalaistottelemattomuuden ytimessä on ajatus siitä, että kun lailliset keinot eivät riitä torjumaan globaalia uhkaa, moraalinen velvollisuus voi mennä lain edelle. Tämä tekee aktivismista paitsi poliittisen myös eettisen teon – ja samalla sen, mikä toisille näyttäytyy radikaalina, voi toisille merkitä toivoa ja vastuunkantoa tulevaisuudesta.

Kansalaisaktivismin lyhyt historia

Monet keskeiset ihmisoikeudet ja yhteiskunnalliset muutokset ovat syntyneet rohkeiden aktivistien ja kansanliikkeiden ansiosta. Vaikuttavaa ja usein rauhanomaista kansalaisaktivismia on harjoitettu kautta historian eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi naisten äänioikeus saavutettiin pitkälti suffragettien ja muiden naisliikkeiden aktiivisen kampanjoinnin, jopa lakien rikkomisen kautta. Suffragetit, 1800-luvun lopulla Englannissa alkanut naisten äänioikeusliike, kampanjoivat aikana, jolloin naisilla ei ollut poliittista vaikutusvaltaa. Heidän toimintansa vaihteli rauhanomaisista mielenosoituksista ja nälkälakoista radikaalimpiin keinoihin, kuten ikkunoiden rikkomiseen ja julkisiin rakennuksiin ketjujen lukitsemiseen. Monet suffragetit vangittiin ja kohdattiin väkivaltaista vastustusta, mutta heidän sinnikkyytensä johti lopulta äänioikeuden asteittaiseen myöntämiseen brittiläisille naisille vuosina 1918 ja 1928.

Vastaavasti Mahatma Gandhin johtama Intian itsenäisyysliike käytti väkivallattoman vastarinnan periaatteita brittihallintoa vastaan. Gandhin kehittämä satyagraha, ”totuuden voimaan” perustuva ideologia, sai intialaiset kieltäytymään maksamasta veroja, noudattamasta kolonialistisia lakeja ja boikotoimaan brittiläisiä tuotteita. Vaikka liike oli rauhanomainen, siihen kohdistui usein poliisiväkivaltaa ja sortoa. Gandhi itse vietti vuosia vankilassa, mutta liike johti lopulta Intian itsenäistymiseen vuonna 1947.

Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliike sai merkittävän sysäyksen, kun Rosa Parks kieltäytyi vuonna 1955 luovuttamasta istumapaikkaansa bussissa valkoihoiselle matkustajalle. Hänen rauhanomainen mutta päättäväinen tekonsa johti Montgomeryn bussiboikottiin, jota johti nuori pastori Martin Luther King Jr. King omaksui Gandhin väkivallattoman vastarinnan periaatteet ja käytti niitä laajasti kansalaisoikeusliikkeen johtamisessa. Hän rohkaisi rikkomaan epäoikeudenmukaisia lakeja rauhanomaisesti ja ottamaan vastaan siitä seuraavat rangaistukset, mikä herätti laajaa myötätuntoa ja nosti liikkeen kansainväliseen tietoisuuteen. Kingin johtamat mielenosoitukset ja marssit, kuten Washingtonin marssi ja sen yhteydessä pidetty kuuluisa ”I Have a Dream” -puhe, johtivat merkittäviin lainsäädännöllisiin voittoihin: vuoden 1964 kansalaisoikeuslakiin ja vuoden 1965 äänioikeuslakiin.

Vuoden 1902 kutsuntalakko ja vuoden 1905 yleislakko ovat merkittäviä esimerkkejä kansalaistottelemattomuudesta Suomessa. Vuoden 1902 kutsuntalakko oli suomalaisten passiivinen vastarinta Venäjän asevelvollisuuslakia vastaan, joka olisi pakottanut suomalaiset miehet palvelemaan Venäjän armeijassa. Lakkoa pidettiin merkittävänä autonomian puolustuksena, ja laaja kieltäytyminen johti siihen, että laki jäi suurelta osin toteuttamatta.

Vuoden 1905 suurlakko yhdisti eri yhteiskuntaluokkien suomalaiset vaatimaan poliittisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia, kuten sanan- ja kokoontumisvapautta, valtiopäiväuudistusta ja yleistä äänioikeutta. Rauhanomainen kansalaisaktivismi johti merkittäviin muutoksiin, kuten eduskunnan perustamiseen vuonna 1906

Näiden esimerkkien kautta on selvää, että kansalaisaktivismi on ollut historiallisesti keskeinen väline yhteiskunnallisten muutosten edistämisessä. Rauhanomainen, mutta päättäväinen toiminta on osoittautunut kestäväksi ja vaikuttavaksi keinoksi ajaa muutosta.

Suomen ympäristöaktivismin historiaa

Suomessa on harjoitettu jo pitkään ympäristöaktivismia, joka on muovannut yhteiskunnallista keskustelua ja vaikuttanut lainsäädäntöön, luonnonsuojeluun ja kulutustottumuksiin. Aktivismi on saanut muotonsa niin kansalaisliikkeissä, paikallisissa kampanjoissa kuin valtakunnallisessa politiikassa. Juha Kauppisen kirjassa Heräämisiä kuvataan vaikuttavasti Suomen ympäristöaktivismin historiaa – lämpimästi suositeltavaa luettavaa kaikille aiheesta kiinnostuneille [3].

1950-luvun Kuusamon koskisota oli merkittävä esimerkki suomalaisesta kansalaistottelemattomuudesta. Paikalliset asukkaat ja kotiseudultaan muuttaneet nousivat vastustamaan voimayhtiöiden suunnitelmia padota Oulanka- ja Kitkajoet. Energiayhtiöt ehtivät ostaa kolmanneksen koskiosuuksista, mutta paikallisten asenteiden muuttuessa ja kunnan johdon käännyttyä hanketta vastaan, suunnitelmat kaatuivat ja kosket säilyivät luonnontilassa. Kuusamon tapaus oli osa laajempaa liikehdintää, jossa puolustettiin koskia ja vastustettiin vesivoimarakentamista.

1900-luvun jälkipuoliskolla vesivoimarakentaminen johti suurten tekoaltaiden, kuten Lokan (1967) ja Porttipahdan (1969), syntyyn Kemijoella. Vuonna 1987 voimaan tullut koskiensuojelulaki rajoitti uusien voimaloiden rakentamista. 1990–2000-luvuilla sama henki jatkui, kun Vuotoksen ja Kollajan vesivoimahankkeet kaatuivat laajaan kansalaisvastarintaan ja tiukentuneeseen ympäristölainsäädäntöön, huolimatta taloudellisesta ja poliittisesta painostuksesta.

Koijärven laskuojan valtaus vuonna 1979 oli yksi Suomen ensimmäisistä merkittävistä ympäristöaktivismin teoista. Koijärvi, joka oli tärkeä lintujärvi, oli vaarassa kuivua maatalouskäytön vuoksi. Aktivistit, joista monet myöhemmin liittyivät Vihreään liikkeeseen, estivät suunnitelman rakentamalla patoja ja ketjuttamalla itsensä kaivinkoneisiin. Poliisi poisti aktivistit ja useita pidätettiin. Vaikka järven vedenpintaa laskettiin osittain, tapaus herätti ympäristönsuojelun julkiseen keskusteluun ja loi pohjan vihreän liikkeen syntymiselle.

​

Talaskankaan metsäsota oli merkittävä ympäristöaktivismin muoto Suomessa vuosina 1988–1989. Konflikti sai alkunsa, kun Metsähallitus aloitti hakkuut Talaskankaan alueella Pohjois-Savon ja Kainuun rajalla, vaikka alueen suojelua oli ehdotettu jo 1970-luvulla. Luonnonsuojelijat perustivat Talaksen Ystävät -ryhmän, joka pyrki estämään hakkuut mielenosoituksilla ja kansalaistottelemattomuudella. Kiivaimmat yhteenotot nähtiin helmikuussa 1989 Heinosenaholla, jossa aktivistit kiipesivät puihin estääkseen metsureiden työskentelyn. Mukana oli useita tunnettuja suojelijoita, kuten Veli-Risto Cajander, Matti Liimatainen, Pentti Linkola ja Anni Sinnemäki.

Vaikka hakkuut jatkuivat vastustuksesta huolimatta, Talaskankaan metsäsota lisäsi merkittävästi tietoisuutta metsien suojelun tärkeydestä. Se vaikutti osaltaan alueen rauhoittamiseen, ja nykyään Talaskangas on noin 49 neliökilometrin suojelualue, jossa yhdistyvät Kainuun korpien ja Savon metsien piirteet.

Lapin Kessin erämaan hakkuusuunnitelmat herättivät 1990-luvun alussa laajaa vastustusta ja ympäristöaktivismia, kun Metsähallitus aikoi hakata uhanalaisia lajeja sisältäviä vanhoja metsiä. Alueella on merkitystä myös saamelaisten poronhoidolle, erityisesti luppojäkälälaidunten takia. Kessi-toimikunta, ympäristöjärjestöt, kulttuurihenkilöt ja kansanedustajat kampanjoivat hakkuita vastaan. Vuonna 1992 Pentti Linkola ja muut aktivistit osallistuivat näyttäviin mielenosoituksiin. Painostus johti siihen, että Metsähallitus siirsi kymmeniä tuhansia hehtaareja suojeluun.

Greenpeace

Greenpeace on kansainvälinen ympäristöjärjestö, joka perustettiin vuonna 1971 Kanadassa. Sen tavoitteena on suojella ympäristöä ja edistää rauhaa käyttämällä väkivallattomia suoran toiminnan keinoja, kuten mielenosoituksia, kampanjoita ja tutkimusta. Järjestö toimii maailmanlaajuisesti ja keskittyy muun muassa ilmastonmuutoksen torjuntaan, metsien ja merien suojeluun, ydinvoiman vastustamiseen sekä ympäristöystävällisen energian edistämiseen.

Greenpeace Suomi on osa tätä kansainvälistä liikettä. Sen tavoitteena on pysäyttää ilmastokriisi, turvata luonnon monimuotoisuus ja edistää kestävää yhteiskuntaa. Toiminta perustuu tieteelliseen tietoon, rauhanomaiseen kansalaistoimintaan ja suoraan vaikuttamiseen. Järjestö vaikuttaa poliittisiin päätöksiin, paljastaa ympäristölle haitallisia käytäntöjä ja kannustaa kansalaisia puolustamaan yhteistä tulevaisuutta.

Metsäaktivismi on ollut keskeinen osa Greenpeacen toimintaa Suomessa. Kampanjat ovat kohdistuneet erityisesti vanhojen metsien suojeluun, kestämättömien hakkuiden vastustamiseen ja luonnon monimuotoisuuden puolustamiseen. Suomen-toimiston ensimmäinen metsävastaava Sari Kuvaja nosti vuonna 1993 kansainväliseen tietoisuuteen Suomen laajat hakkuut ja luonnonmetsien tuhoutumisen. Hän osallistui näkyvästi kampanjoihin, joissa vaadittiin avohakkuiden lopettamista ja ekologisesti kestävämpiä metsänhoitomenetelmiä. Kuvajan toiminta herätti voimakkaita reaktioita sekä Suomessa että ulkomailla, ja hän joutui jopa väkivallan uhkausten kohteeksi.

Myös Sini Harkki, joka toimi myöhemmin Greenpeacen Suomen maajohtajana ja Pohjoismaiden ohjelmajohtajana, koki uhkailua osallistuessaan 2000-luvun alussa Pohjois-Suomen metsäaktivismiin. Greenpeace on sittemmin jatkanut näkyviä tempauksia: kesäkuussa 2025 aktivistit kiipesivät Helsingin päärautatieaseman kellotorniin ja ripustivat “Time to Resist” -banderollin osana kansainvälistä kampanjaa, joka vastustaa yritysvaltaa ja ympäristöliikkeiden tukahduttamista. Järjestö on ollut mukana myös ilmastomarssien ja muiden kansalaisliikkeiden järjestämisessä yhdessä WWF:n, Luonto-Liiton ja muiden ympäristötoimijoiden kanssa.

Greenpeace on kohdannut vastustusta myös oikeudessa. Yhdysvalloissa energiayhtiö Energy Transfer nosti järjestöä vastaan kanteen sen osallistumisesta Dakota Access -öljyputken vastaisiin protesteihin. Yhtiö syytti Greenpeacea muun muassa vahingonteosta ja salaliitosta, ja vuonna 2025 järjestö määrättiin maksamaan yli 660 miljoonaa dollaria vahingonkorvauksia. Tapausta on laajasti pidetty esimerkkinä niin sanotusta SLAPP-kanteesta (Strategic Lawsuit Against Public Participation), jonka tarkoituksena on vaientaa kansalaisjärjestöjen toimintaa ja rajoittaa sananvapautta.

Elokapina

Elokapina on osa kansainvälistä Extinction Rebellion -liikettä, joka syntyi Isossa-Britanniassa vuonna 2018 ja saapui Suomeen saman vuoden marraskuussa. Liikkeen tavoitteena on pysäyttää ilmastokriisi ja ekologinen tuho rauhanomaisen kansalaistottelemattomuuden, taiteen ja yhteisöllisyyden keinoin.

Elokapinan toiminta perustuu hajautettuun ja johtajattomaan rakenteeseen. Se painottaa suoraa toimintaa ja häiriön aiheuttamista keinona vauhdittaa poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Tempaukset – kuten katusulut – johtavat usein päiväsakkoihin, mutta ne ovat aina väkivallattomia ja tarkoitettu herättämään keskustelua ilmastokriisin kiireellisyydestä.

Elokapinalliset ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat valmiita asettamaan kasvonsa ja kehonsa alttiiksi puolustaakseen luontoa ja elämän edellytyksiä tilanteessa, jossa yhteiskunnalliset ratkaisut etenevät liian hitaasti suhteessa kriisin mittakaavaan. Liike vaatii radikaaleja muutoksia ja käyttää laillisuuden rajoja koettelevia, mutta väkivallattomia ja elämää kunnioittavia keinoja.

Elokapina toimii osana laajempaa ympäristöaktivismin verkostoa. Syyskuussa 2023 se osallistui yhdessä muiden ryhmien kanssa päivittäisiin protesteihin A12-moottoritiellä Haagissa, vaatiakseen fossiilisten polttoaineiden tukien lopettamista. Protestit kestivät 27 päivää, johtivat yli 9 000 pidätykseen ja pakottivat Alankomaiden hallituksen myöntämään tukien olevan jopa kymmenkertaiset aiemmin ilmoitettuun verrattuna sekä aloittamaan niiden asteittaisen poistamisen.

Suomen Elokapina on järjestänyt useita mielenilmauksia eri puolilla maata. Sen rinnalla toimii samansuuntaisia liikkeitä: Hyökyaalto vastustaa fossiilitaloutta, Verikapina hyödyntää visuaalisia esityksiä, Äitikapina tuo esiin perheiden ja vanhempien näkökulmaa, Aktivistimummot korostavat isoäitien moraalista vastuuta tulevista sukupolvista, ja Scientist Rebellion sekä Animal Rebellion tuovat mukaan tieteen ja eläinoikeuksien näkökulmat.

Elokapina vaatii, että hallitus julistaa ilmasto- ja ympäristöhätätilan, tiedottaa kriisistä avoimesti ja ryhtyy ripeisiin sekä vaikuttaviin toimiin päästöjen vähentämiseksi, luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja ylikulutuksen hillitsemiseksi. Lisäksi liike esittää kansalaisfoorumin perustamista laatimaan ehdotuksia ilmasto- ja ympäristötoimista eduskunnan käsittelyyn. Kaikkien toimien tulee olla sosiaalisesti oikeudenmukaisia.

Syyskuun lopulla 2024 Elokapina ja ruotsalainen Återställ Våtmarker -liike värjäsivät Eduskuntatalon pylväät punaisella vesiliukoisella maalilla. Tempaus oli laiton mutta väkivallaton: se ei aiheuttanut henkilövahinkoja, väri saatiin pääosin poistettua ja tekijöitä odottavat sakot sekä vahingonkorvaukset. Reaktiot olivat kuitenkin voimakkaita – Elokapinaa verrattiin terroristijärjestöihin ja rikollisliigoihin, ja yli 100 000 ihmistä allekirjoitti kansalaisaloitteen, jossa vaadittiin liikkeen määrittämistä järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi.

Kohun keskellä mielenilmaus kuitenkin saavutti tavoitteensa: ilmastokysymykset nousivat otsikoihin ja pakottivat poliitikot, yritykset ja kansalaiset ottamaan kantaa. Erityisesti Neova Oy:n (entinen VAPO) turvetuotanto Ruotsissa herätti keskustelua moraalisesta ristiriidasta – miksi Suomi sallii muualla sen, minkä kotimaassa on jo tuominnut?

Viime vuosina Elokapina on laajentanut vaikuttamistaan myös sosiaaliseen mediaan ja saanut tuekseen useita näyttelijöitä, taiteilijoita ja muita julkisuuden henkilöitä. Vuoden 2024 Myrskyvaroitus- ja Kiehumispiste-mielenosoitukset kohdistuivat Suomen valtion maksamiin ilmastolle ja ympäristölle haitallisiin tukiin. Vuoden 2025 Kulovalkea-kampanja puolestaan vaatii lopettamaan nämä tuet, pitämään kiinni vuoden 2035 hiilineutraaliustavoitteesta sekä palauttamaan metsähakkuut ekologisesti kestäville tasoille. Kampanjaan on osallistunut laaja joukko taiteilijoita, kulttuurivaikuttajia ja esiintyjiä, jotka ovat jakaneet sen viestejä ja osallistuneet mielenilmauksiin, videotervehdyksiin ja kuvallisiin kannanottoihin sosiaalisessa mediassa.

Muita ympäristöjärjestöjä, jotka toteuttavat näkyvää kansalaisaktivismia Suomessa

Greenpeacen ja Elokapinan lisäksi Suomessa toimii useita muita järjestöjä, jotka järjestävät näkyviä tempauksia, mielenosoituksia ja muita julkisia toimintamuotoja.

Suomen luonnonsuojeluliitto (SLL) järjestää mielenosoituksia, kansalaisadressikampanjoita ja tempauksia esimerkiksi metsien ja soiden puolesta. Luonto-Liitto nuorisojärjestönä toteuttaa luovia tempauksia ja protesteja, kuten koululakkoja, performansseja ja katukampanjoita. Maan ystävät on vuonna 1996 perustettu kansalaisjärjestö, joka on osa kansainvälistä Friends of the Earth -verkostoa. Se keskittyy ympäristönsuojeluun ja kestävään kehitykseen ja järjestää kampanjoita ja projekteja muun muassa ilmastokestävämmän kasvisruoan edistämiseksi, luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi ja ympäristötuhon estämiseksi. Järjestö tekee yhteistyötä muiden ympäristöjärjestöjen ja -verkostojen kanssa sekä Suomessa että kansainvälisesti. Oikeutta eläimille käyttää suoraa toimintaa, kuten turkistarhojen ja eläintuotannon paljastuskampanjoita, mielenilmauksia ja ajoittain luvattomia kuvausretkiä.

Miksi ympäristöliikkeet turvautuvat näyttäviin mielenilmauksiin

Ympäristöjärjestöt kuten Greenpeace ja Elokapina järjestävät näyttäviä mielenilmauksia, koska niiden tarkoituksena on herättää huomiota, nostaa keskustelua ja painostaa päättäjiä toimimaan. Tavoitteena on myös saada aikaan muutosta yhteiskunnassa. Media tarttuu helpommin visuaalisiin ja poikkeaviin tilanteisiin, jolloin mielenilmaus saa näkyvyyttä uutisissa, somessa ja yleisessä keskustelussa. Vahvasti visuaaliset tai symboliset teot herättävät tunteita ja siten vaikuttaa ihmisten asenteisiin tehokkaammin kuin pelkkä tieto. Kun mielenosoitus saa laajaa huomiota, poliittiset päättäjät joutuvat reagoimaan.

Kansalaisaktivismi on olennainen osa toimivaa demokratiaa

Kansalaisaktivismi ei ole demokratian vastakohta, vaan sen elinehto. Mielenosoitukset, kansalaisaloitteet, boikotit ja kampanjointi ovat tapoja, joilla ihmiset voivat vaikuttaa silloin, kun poliittinen järjestelmä ei vastaa kaikkien kansalaisten tarpeisiin tai ei kuuntele vähemmistöjen ja sorrettujen ääntä.

Sanonta ”hiljaisuus on hyväksyntää” kiteyttää sen, miksi aktivismi on tärkeää. Jos epäoikeudenmukaisuuteen ei puututa, se jatkuu – tai jopa normalisoituu. Aktivismi on keino asettua sorrettujen puolelle silloin, kun vallitsevat rakenteet eivät toimi oikeudenmukaisesti. Se antaa äänen niille, joiden kokemukset muuten saatettaisiin sivuuttaa tai vaientaa.

Historian saatossa aktivismi on ollut ratkaisevassa roolissa monien keskeisten oikeuksien ja vapauksien saavuttamisessa. Ilman aktivisteja ei olisi saavutettu naisten äänioikeutta, kansalaisoikeusliikettä, ympäristölainsäädäntöä tai eläinten oikeuksien huomioimista. Nämä muutokset eivät ole syntyneet itsestään vaan vaativat rohkeita ihmisiä, jotka uskalsivat nousta esiin – joskus riskejäkin uhmaten.

Aktivismi toimii myös muistutuksena siitä, että kansalaisyhteiskunnalla on valtaa. Se osoittaa, ettei muutos ole vain poliittisten instituutioiden tai virkamiesten käsissä. Kansalaiset voivat ja saavat vaatia parempaa: oikeudenmukaisempaa, kestävämpää ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

Miksi ympäristöaktivismi herättää vihaa?

Tutkijoiden mukaan ympäristöaktivisteihin kohdistuva viha kumpuaa usein syyllisyyden tunteesta ja siihen liittyvästä kognitiivisesta dissonanssista. Tämä syntyy, kun ihminen kohtaa tietoa, joka on ristiriidassa hänen omien uskomustensa tai elämäntapojensa kanssa. Epämukavaa tunnetta lievitetään usein psykologisilla puolustuskeinoilla – kuten hyökkäämällä viestintuojan kimppuun sen sijaan, että tarkasteltaisiin omaa toimintaa.

Tämän seurauksena aktivistien viestejä saatetaan vähätellä, heidän toimintansa kyseenalaistaa ja heidät leimata ääriajattelijoiksi, mikä helpottaa syyllisyyden tunteen sivuuttamista.

Aktivistit ovat kuitenkin usein valmiita suuriin henkilökohtaisiin uhrauksiin: he käyttävät vapaa-aikaansa mielenosoituksiin, altistuvat julkiselle arvostelulle ja ottavat tietoisia riskejä – istuvat teillä, kahlitsevat itsensä metsäkoneisiin tai kiipeävät puihin estääkseen luonnon tuhoa. Tällaisista teoista voi seurata sakkoja, pidätyksiä ja kovaa kohtelua.

Poliisi on kohdellut ilmastoaktivisteja epäasiallisesti. Esimerkiksi lokakuussa 2020 Helsingin Kaisaniemessä poliisi käytti pippurisumutetta Elokapinan rauhanomaisessa mielenosoituksessa, jossa aktivistit istuivat kadulla. Vaikka he eivät noudattaneet poistumiskäskyä, he pysyivät väkivallattomina. Tapaus johti oikeudenkäyntiin, jossa yksi poliisi tuomittiin tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Mitä jos enemmistö osallistuisi kansalaisaktivismiin?

Vain alle 5 % suomalaisista on koskaan osallistunut aktiivisesti ympäristötoimiin, kuten mielenosoituksiin tai kampanjoihin. Suurin osa seuraa tapahtumia sivusta, vaikka olisikin samaa mieltä tavoitteista. Tämä on ongelma, sillä todellinen muutos syntyy vasta, kun riittävän suuri joukko vaatii sitä. Demokratiassa päätökset tehdään enemmistön tahdon mukaan, ja usein todellisiin muutoksiin ryhdytään vasta, kun paine käy riittävän suureksi – tai kun vaihtoehtoja ei enää ole. Ilmastonmuutoksen torjunnassa viivyttely voi olla kohtalokasta, sillä aikaikkuna on rajallinen.

Mutta mitä tapahtuisi, jos tilanne olisi toisin? Entä jos enemmistö väestöstä ryhtyisi kansalaisaktivisteiksi – ei vain sanallisesti tukemaan, vaan oikeasti toimimaan? Jos suurin osa ihmisistä marssisi kaduilla vaatimassa ilmastotoimia, kirjoittaisi päättäjille, liittyisi kampanjoihin ja äänestäisi ilmastoarvojen pohjalta, poliittinen tahto muuttuisi nopeasti. Suojelutoimet eivät olisi enää marginaalissa, vaan valtavirtaa. Päätöksiä ei lykättäisi hamaan tulevaisuuteen, vaan ne tehtäisiin nyt – koska kansa niin vaatii.

Kansalaisaktivismi ei ole vain äänekästä vähemmistötoimintaa. Se on työkalu, joka voi muuttua valtavaksi voimaksi, jos tarpeeksi moni tarttuu siihen. Suuri muutos vaatii suuren osallistujajoukon – ja sinä voit olla osa sitä.

Lähteet

1. Ripple, W. J., Wolf, C., Gregg, J. W., Rockström, J., Mann, M. E., Oreskes, N., Lenton, T. M., Rahmstorf, S., Newsome, T. M., Xu, C., et al. (2024). The 2024 state of the climate report: Perilous times on planet Earth. BioScience, 74(12), 812–824. https://doi.org/10.1093/biosci/biae087
2. Richardson, K., Steffen, W., Rockström, J., et al. (2023). Earth beyond six of nine planetary boundaries. Science Advances, 9(37), eadh2458. https://doi.org/10.1126/sciadv.adh2458
3. Kauppinen, J. (2022). Heräämisiä: Kuinka minusta tuli luonnonsuojelija. Siltala.