Kuhmo on kiva

Pääkuva: Tauolla Levävaaran tilalla. Kuva: Anitra Sundgren

Ensimmäinen retkemme suuntautui Jämäsvaaran vanhoihin metsiin, kalliorinteisiin sekä pieniin ve-sistö- ja suoalueisiin. Retkemme aluksi otimme tuntumaa Alanteen särkkämaisemiin. Kainuussa harjuja kutsutaan särkiksi. Jämäsvaaran reitti oli paikoitellen hankalakulkuista ja loppumatkan sade pisti kiertelemään  polulle kertyneitä lammikoita. Kuhmon seudulla oli ollut pitkään sateista. Meidän viikolla sadetta saatiin kuitenkin vain parina päivänä. Paluumatkalla pysähdyimme tutkimaan Jyrkänkosken talvisodan aikaisia puolustusasemia.

Seuraava retkemme vei meidät Liminsärkille, jonka laella kulkee Sininen polku. Polku on aikoinaan ollut osa kylien välistä patikkaväylää. Edessä oli kulkua kumpuilevalla harjulla, jonka molemmilla puolin oli järvien ja lampien sininen helminauha. Hyväkuntoinen, mäkinen polku kulki harjun laella. Harjun ja järviketjujen välissä seisoivat suorarunkoiset, jykevät hongat. Yksi harvoista eläinhavainnoista osui tälle osuudelle. Pöllö, ehkä varpus- tai hiiripöllö, tarkkaili kulkuamme männyn oksalta. Bussikuljettajamme tiesi kertoa, että harjua on aikoinaan kaivettu kahdestakin kohdasta, ilmeisesti soranoton vuoksi tai puukuljetuksen helpottamiseksi.

Tiistaina Iso-Palosen kiertävä rengasreitti oli melko tasaista kuljettavaa. Polku kulki pääosin männiköissä, joita ympäröivät suot, järvet ja lammet. Laulujoutsenpariskunta pysäytti matkamme kuvaustauon ajaksi ja korppejakin kuulimme. Myrskyt olivat tehneet tuhojaan järven molemmin puolin. Puut oli jätetty maahan mutta polku-ura oli raivattu auki. Pienoinen haaste muodostui, kun leveän puron ylittävä pitkossilta oli rytissyt kulkukelvottomaksi mutta neuvokkuudella siitäkin selvittiin.

Kulttuuripäivä antoi mahdollisuuden vaihtaa maastokenkä kevyempään. Kuljimme päivän aikana Kuhmon keskustan alueella tutustuen Kuhmo-taloon, kirkkoon, Juminkekoon, Pajakkakoskeen ja vanhan pappilan kahvilatarjontaan. Juminkeko tallentaa karjalaista ja muiden lähisukukansojen kulttuuria valokuvin ja äänittein. Kosken erikoisuus on vetomöljä, rannan suuntainen kivi- tai puurakennelma, jota käytettiin aikoinaan apuna veneiden vetämisessä koskien ohi ylävirtaan.

Kulttuuripäivän jälkeen kohteenamme oli Elimyssalo. Siellä metsäpeura havaittiin Suomessa ensi kertaa viime vuosisadan puolivälissä. Se oli hävitetty metsästämällä vuosisadan alussa. Elimyssalo on syrjäinen ja erämainen alue rajaseudun vedenjakajalla, jossa vanhat metsät ovat kohdanneet vain pieniä harsintahakkuita. Emme päässeet kiertämään suunniteltua reittiä, koska majava oli tehnyt töitään Elimysjärven eteläpuolella estäen turvallisen kulkemisen. Tarkkailimme paikkaa mutta majava lienee mennyt pesäänsä havaitessaan lähestymisemme. Reittiosuudella Levävaaralta Elimysjärvellä polku vuorottelee suopitkoksilla ja hiukan korkeammilla metsäkumpareilla. Levävaaran laella sijaitsee museoitu kruununmetsätorppa, joka kertoo vaaraseudun elämästä viime vuosisadalla.

Viimeisenä päivänä tutkimme Jonkerinsalon hiidenportin maisemaa. Hiiden kantasana on hiisi, joka tarkoittaa pyhää paikkaa. Polku hiidenportille kulki aluksi männiköiden ja soiden lomassa. Lähestyttäessä kohdetta maisema muuttui kuusivaltaiseksi lehtomaisemaksi vaihtuen jälleen ylempänä mäntyisemmäksi. Rotko on noin kilometrin pituinen. Paikoitellen sen seinämät ovat pystysuorat ja pohjalla virtaa tummavetinen joki. Polku kulki paikoin hyvin lähellä rotkon reunaa eikä siinä kohtaa sallinut liikaa harha-askelia.

Onnistuneeseen viikkoon vaikutti olennaisesti, että kuljetukset sujuivat hyvin ja kuskimme osasivat kertoa asioista, joita ei välttämättä löydä netin syövereistä. Matkakoti Kieppi tarjosi mukavan kotoisan majoituksen ja hyvän startin päivään runsaalla aamiaisella. Kolme ryhmäläistä oli hankkinut majoituksen toisaalta, koska Kiepin kapasiteetti oli käytetty ”pääryhmän” toimesta.

Jonkerin rajakivi on Stolbovan rauhan (1617) yhteydessä linjannut Ruotsin ja Venäjän rajaa. Tuolloin kivi ollut niemen kärjessä. Joidenkin tietojen mukaan raja on kulkenut tässä jo Täyssinän rauhasta (1595) lähtien.

Teksti: Juha Karsikas