Saavutettavuustyökalut

Suomen luonnonsuojeluliitto SLL Keski-Suomen piiri

Keski-Suomi
Navigaatio päälle/pois

Met­sä­kar­toit­ta­jien matkassa (Kivijärvi 28.10.2021)

Kartoittajat: Risto Sulkava, Ari Aalto, Matti Sissonen, border collie Taika

Mukana ihmettelemässä: Hanna Jyske ja Taina Peltonen Keski-Suomen piiristä

H: Huomenta! Odotuksissa on mielenkiintoinen päivä Luonnonmetsätyöryhmän matkassa Kivijärvellä. Luonnonmetsätyöryhmä kartoittaa Koneen säätiön rahoituksella Suomen valtion mailta arvokkaita, mutta suojelemattomia metsäalueita. (Ryhmän taivalta voit seurata täällä: https://twitter.com/LTyoryhma).
Matkalla Jyväskylästä kohteeseen maisemat vaihtelevat ankeista ankeampiin: avohakkuualoja, taimikkoa, tasaikäistä kapeaa runkoa, yksilajista talousmetsää.
Viivajoen kohdalla näkymä on kauniimpi ja hengähdämme veden virtausta kuunnellen.
Sitten Luotojärven rannassa pikainen lounastus, jotta olisimme valmiita kokeneiden luontokartoittajien vauhtiin.

Hengähdyshetki Viivajoen koskella

T: Yhytämme Ari Aallon tienvarressa (punaisen takin perusteella luulin häntä ensin metsästäjäksi) ja lähdemme kiertämään kohdetta, jossa on jo valmiiksi suojeltu kapea puronvarsikaistale ja sen ympärillä metsää, jonka suojeluarvoja kartoittajat haluavat tarkistaa. Nopeasti Ari bongaa oravuotikan, joka on vanhojen kuusimetsien indikaattorilaji, sekä riukukäävän. Myöhemmin selviää, että Risto oli löytänyt alueelta myös kuusenneulajäkälän, joka sekin on silmälläpidettävä laji.

H: Ensimmäinen metsä on hienoa, METSO I-kriteerit täyttävää eli korkeimman suojeluarvon kuusikkoa. “Joo, tässä näkyy vanhan ajouran jäljet – sillä perusteella metsähallitus on sitä mieltä, että olisi talousmetsää”, tokaisee Ari. Usein puronvarsien suojelu on toteutettu kapealla kaistaleella, vaikka säästettävää metsää olisi laajemmalla alueella. “Miksei tätä ole merkattu suoraan säästömetsäksi, vaikka sillä on ihan selvästi suojeluarvoja?” Ari ihmettelee.

Vanhat puut ja maapuut ovat aina kiinnostavia lajiston kannalta. Kaatuneen kuusen juurakosta saattaa löytyä aarnisammal (tällä kertaa ei löytynyt).

T: Tässä ensimmäisessä kohteessa ehdimme vielä Arin opastuksella tutustua korpiluppoon. Sen erottaa naavoista siitä, että se haarautuu aina uudestaan y-haaroina, eikä sillä ole keskusjännettä kuten naavoilla. Tyvessä on lisäksi tyypillisesti leventymiä. Ari kertoo opiskelleensa lajien tunnistamista itsenäisesti. Luonnonmetsätyöryhmän eri jäsenillä on erilaista lajituntemusta, joten he oppivat koko ajan toisiltaan.
Keski-Suomen metsistä löytynyt uhanalainen lajisto on ikivanhoissa keloissa ja maapuilla kasvavia sieniä ja jäkäliä. Metsä näiden lajiesiintymien ympärillä on tässäkin kohteessa kuitenkin huomattavasti nuorempaa kuin jo kuolleet puut, joten uuden kasvualustan muodostuminen tarpeeksi nopeasti on kriittinen kysymys lajien kannalta. Ari toteaa, ettei pelkkä luonnonmetsien suojelu ratkaise monimuotoisuuskriisiä, vaan on ainoastaan ensiapua. Laajempien kokonaisuuksien suojelua ja alueiden välistä kytkeytyneisyyttä voidaan tarkastella, kun luonnonmetsät on ensin saatu suojeltua.

T: Tapaamme tiellä muutkin kartoittajat. Tunnelma on rento: kartoittajat laskevat leikkiä keskenään ja tunnistuttavat toisillaan lajeja, joista ovat ottaneet näytteitä mukaan. Siirrymme seuraavaan kohteeseen, joka on tälle Suomenselän alueelle tyypillistä kivikkoista, karua männikköä. Matti ryhtyy valmistamaan lounasta retkikeittimellä, me muut tutustumme metsään. Taika-koira poukkoilee kevyesti louhikkoisessa maastossa, itse kompuroimme vähemmän sulokkaasti sammalen peittämillä kivillä. On vaikea edes ymmärtää puiden ikää ja sitä, millaista metsää täällä on joskus kasvanut. Ari osoittaa erästäkin maapuuta, joka on halkaisijaltaan noin 4 kertaa niin suuri kuin nyt kasvavat puut, jotka kartoittajat arvioivat iältään jopa 150-vuotiaiksi. Itse olisin varmaan arvioinut kasvavat puut niiden paksuuden perusteella korkeintaan 50-vuotiaiksi! Karu kasvuympäristö hidastaa kasvua. Kysyn, mitä metsässä on tapahtunut, kun tuon maapuun kokoisia ikihonkia ei enää missään ole. Metsäpalo? Palokantojahan alueella näkyy. Hakkuut? Ari arvelee, että täällä on kenties ollut ensin metsäpalo ja sitten hakkuut – reilusti yli sata vuotta sitten.

H: Maassa ja pystyssäkin on paljon lahopuuta: osa rungoista on jo pehmennyt, osa vielä tiivistä ja kovaa. Osaa peittää sammal, osa komeilee kokonaan paljaana (vaikka oikeasti eivät ihan paljaita olekaan – katsopas vaikka luupilla!). Metsä on metsä vasta, kun siellä on paitsi eri-ikäisiä eläviä puita, myös paljon kuollutta puuta – niin pystyssä kuin maassa, eri-ikäistä ja eriasteisesti lahonnutta. Lahopuu tarjoaa elinympäristön tuhansille lajeille. Kuollut on siis osa metsän elämää! Hiiltynyt puu, jota näkyy monin paikoin, on myös tervetullut näky, sillä palon jälkeinen metsä on tärkeä elinympäristö monelle uhanalaiselle lajille.

Pohjoiselle Keski-Suomelle tyypillistä karua, kivikkoista kangasmetsää

T: Yhdestä maapuusta löytyy “honkkari” eli hongantorvijäkälä: siinä näkyy “lihapullia” ja korallimaista kasvustoa, jotka erottaa luupilla katsoessa. Toisessa maapuussa on kuuorvakka – vanhan metsän indikaattorilaji sekin. Risto esittelee meille kastanjasuomujäkälää, joka on vanhoissa palokannoissa viihtyvä, alueellisesti uhanalainen laji. Samalta palokannolta löytyy myös ryväsjäkälä. Nämä lajit voivat selvitä kannossa, vaikka metsä ympäriltä avohakattaisiin – mutta jos puusto ympäriltä on poistettu, lajien vaatimia elinympäristöjä ei voi enää syntyä uudelleen sille paikalle. Ari huikkaa kauempaa: “Täällä on erakkokääpä!” Vaalea kääpä on käytännössä hävinnyt Etelä-Suomesta, koska se vaatii monisatavuotisen lahopuun. Kankaalta löytyy myöhemmin vielä toinenkin erakkokääpä. Risto kertoo, että metsän suojeluarvoa kartoitettaessa metsän rakennepiirteet ovat tärkeä kriteeri: (vanhan) lahopuun määrä, metsän erirakenteisuus ja puuston ikä – mutta myös uhanalaisten lajien esiintymät ovat merkittäviä.

H: Lounastauolla jaan suruani Keski-Suomen metsien tilanteesta. Oloni ei parane, kun Risto toteaa, että tilanne on katastrofaalinen kautta Suomen. Kaakkoisessa Suomessa ja Keski-Suomessa tilanne on erityisen huono selluteollisuuden takia. Valtion mailta luonnonmetsiä täällä eteläisessä Suomessa ja Itä-Suomessa löytyy enää sirpaleina sieltä täältä. Risto luonnehtiikin Etelä-Suomen metsiä ‘Sukupuuttojen saaristoksi’. Ari puolestaan on todennut Suomen metsien tilanteen olevan jopa surkeampi kuin kukaan osasi pelätä. Ei sinänsä uutta. Heräämiseni suomalaisten metsäluonnon tilanteeseen on ollut painajaismaista. Muistan esimerkiksi Suomalainen aarniometsä -kirjasta havainnollistavan kuvan siitä, miten luonnonmetsät on Suomessa hävitetty lähes tyystin parinsadan vuoden aikana.
Juttelemme metsäkeskustelun haasteista. Tuntuu käsittämättömältä, että kun nyt eteläisen Suomen osalta puhutaan ilmeisesti vain noin 50 000 hehtaarista (pinta-ala tarkentuu työryhmän saattaessa työnsä loppuun) suojeltavaa metsää valtion mailla, ei näistä ole päästy edes keskustelemaan ja neuvottelemaan metsähallituksen kanssa.

Miten tästä eteenpäin? Katseet kääntyvät kansalaispaineen tuottamiseen, järjestöjen toimintaan ja neuvotteluihin metsähallituksen kanssa, ja edelleen pääministeriin ja SDP:hen. Entäpä, jos pääministeri Marin vain toteaisi, että nämä suojellaan ja piste? Kuinka monen huolestuneen kansalaisen pitäisi soittaa kansanedustajalleen, jotta tämä lähtisi ajamaan luonnonmetsien asiaa? Kymmenen..vai sadan..?

T: Lounaan jälkeen jatkamme vielä saman metsän tutkimista. Isosta pystykelosta löytyy harvinaisuus: keloneula. Luupilla katsottuna se on todella kaunis: pieniä, sinisiä, Arin sanojen mukaan “kuin vääntyneitä nauloja” – ja niiltä ne todella näyttävät! Ari testaa Luonnonmetsätyöryhmän jäsenen, luontokartoittaja Olli Mannisen opettamaa muistisääntöä: kun löytyy keloneula, siitä 90 asteen kulmassa rungolla pitäisi kasvaa männynnuppijäkälää – niin kuin kasvaakin! Tällaisten pystykelojen esiintyminen on merkki siitä, että järeää maapuuta tarvitsevilla lajeilla on mahdollisuus selvitä tulevaisuudessakin.

Ari Aalto tutkailee luupilla keloneulaa

Kartoittajat saavat työnsä päätökseen tässä kohteessa, ja siirrymme seuraavaan paikkaan. Lähdemme Hannan kanssa Riston mukaan. Ensimmäisenä vastaan tulee suppilovahveroita. Onneksi Riston taskusta löytyy leipäpussi, johon keräämme hiukan sieniä. Niitä olisi vaikka kuinka paljon…
Kohteen alussa on ankea, ojitettu räme. Risto kommentoi ironisesti, että vaikka metsänhoidon valtavirrassa on hoettu, että: “ojituksella puustot kasvuun”, vanhat kannot ovat tälläkin rämeellä huomattavasti järeämpiä kuin nykypuusto.

H: Risto kertoilee männiköiden kovasta kohtelusta. Hänen mukaansa emme ole osanneet arvostaa niitä. Lehtoja suojellaan Suomessa tehokkaasti, vaikka heti etelänaapurissamme Virossa lehtojen lajit ovat yleisiä. Ne tulevat yleistymään täälläkin ilmastonmuutoksen seurauksena, kun taas mäntylajit viihtyvät vain pohjoisessa. Riston mukaan mäntyjä niiden elinkaaren eri vaiheissa kasvualustakseen vaativan lajiston suojelu tulisi hoitaa Suomessa, koska lajistoa on oikeastaan vain täällä. Ne ovat siis lajeja, joista meillä voidaan ajatella olevan erityisvastuu. Mutta koska uhanalainen lajisto vaatii niin iäkkäät puut, ehtivätkö nyt kasvavat puut tuottaa ajoissa kasvuympäristön maapuissa ja keloissa sinnitteleville lajeille? Pitäisikö keskittyä Lappiin, jossa luonnontilaisia mäntymetsiä vielä on? Puhuttelevia kysymyksiä.

T: Rämeen jälkeen tulemme taas kivikkoiselle kankaalle. Se on “rajatapaus”: metsää on harvennettu, mutta toisaalta myös isoa maapuuta näkyy. Taas löytyy hongantorvijäkälä: Risto toteaa, että se onkin oikeastaan yleinen laji, jos vain hitaasti kasvanutta mäntymaapuuta on– ja harvoissa paikoissa nykyään on. Hongantorvijäkälän pitäisi siis olla yleinen peruslaji, jos Suomessa olisi metsää – ei siis pelkästään hakkuuaukeaa, taimikkoa, puupeltoa.

Palailemme hienojen rakkakivikkojen ohi kohti autoja. Matkalla on istutusmetsää, jossa puut ovat yhtä paksuja kuin edellisissä kohteissa, mutta Riston arvion mukaan korkeintaan 60-vuotiaita. Nurmilauhan yleisyys kertoo siitä, että metsää on luultavasti lannoitettu. Tällaisella metsällä ei ole mitään arvoa uhanalaisten, lahopuissa kasvavien lajien kannalta, koska nopeasti kasvanut puuaines on höttöistä ja hajoaa nopeasti, eikä tarjoa kasvualustaa löytämillemme kääville ja muille uhanalaisille. Ne tarvitsisivat hitaasti kasvanutta, vanhaa puuta.

H: Kotimatkalla bussissa kertaan päivän kokemuksia ja palaan mielessäni hengittelemään puron viereen salaperäisen kuusikon suojaan ja kauniin karuun männikköön. Makustelen lajien nimiä ja nautin siitä tiedosta, että ympärilläni on laaja kirjo elämää eri kerroksissa maaperästä puiden latvuksiin.
Metsäluonnon hätätila ei kuitenkaan jätä rauhaan. Arvokkaita metsäalueita hakataan koko ajan.
Hakkuutoimet kartoitusta tarvitsevissa valtion metsissä pitäisi nyt lopettaa, antaa asiantuntijoille kartoittamisrauha ja suojella luonnon monimuotoisuudelle arvokkaat valtion metsät.

Lisää luettavaa:
Valtion metsien monimuotoisuus turvattava – tuore raportti esittelee 55 suojelunarvoista metsäkohdetta, SLL 7.12.2020

”Nyt hakkaillaan viimeisiä rippeitä” Ari Aallon haastattelu Helsingin Sanomissa 21.10.2021

Suomen metsä­osaaminen tunnetaan ulkomailla oikein hyvin, eikä sillä ole erityisen hyvä maine, sanoo metsä­professori Timo Pukkala, HS 14.11.2021

Valtion kokoinen hakkuuaukko, YLE 18.11.2021

Valtion metsien käyttö on muutettava palvelemaan luontokadon ja ilmastokriisin torjuntaa sekä vir­kis­tys­käyt­töä, SLL valtuuston julkilausuma 22.11.2021

METSOn elinympäristöt

SYKE: Luontotyyppien uhanalaisuus

Muutamia faktoja Suomen metsien tilasta:

  • Suomen metsien luontotyypeistä yli ¾ on uhanalaisia.
  • Uhanalaisista lajeista ensisijaisesti metsissä elää 31,2%
  • Metsäelinympäristöjen muutokset ovat ensisijainen syy 833 lajin uhanalaisuudelle.
  • Suurimmat syyt lajien ja luontotyyppien uhanalaisuudelle: vanhojen metsien ja vanhojen puiden väheneminen, lahopuun väheneminen, puulajisuhteiden muutokset. Näitä aiheuttaa tehometsätalous.