Vuorimestarin pitkä perintö

Kaivokselan kaupunginosassa Vantaalla on kiehtova ulkoilualue. Pienen vehreän puistometsän kalliosta löytyy mielikuvitusta hiveleviä rotkoja ja kuiluja.

”Tästä tulee mieleen Askolan hiidenkirnut”, toteaa Suomen luonnonsuojeluliiton erkoisasiantuntija Jari Natunen. Kyseessä onkin muinaismuistolain suojelema muinaisjäännösalue, mutta ei jääkauden sorvaama vaan ihmisen louhima.

Raudan perässä

Sillbölen kaivos on mielenkiintoinen pala suomalaista kulttuurihistoriaa. Rautamalmiesiintymän löysi Magnus Linder (1709–1799) vuonna 1744. Kaivostoiminta käynnistyi samana vuonna ja kesti ensimmäisessä vaiheessa vuoteen 1770.

Linder oli metsänvartijan poika Smålannista. Hän opiskeli Uppsalan yliopistossa ja eteni vuorimestariksi vastaten Suomen kaivostoiminnasta. Linderin kerrotaan olleen määrätietoinen mutta sovitteleva virkamies, joka nautti sekä ruukinpatruunoiden että ammattityöväen luottamusta. Linder asettui Suomeen, ja hänestä alkoi Mustion linnan Linderien ruukinpatruunoiden dynastia.

Kaivostoimintaa Sillbölessä harjoitettiin viimeisen kerran Suomen suuriruhtinaskunnan aikana vuosien 1823 ja 1866 välillä. Säilyneiden tilastotietojen mukaan kaivoksesta saatiin rautamalmia kaikkiaan noin 35 000 tonnia, ja se päätyi suomalaisten rautaruukkien masuunien kitoihin.

Jari Natunen osoittaa mustia jälkiä kaivoskuilun seinämässä.

”Alkuaikoina louhinta tapahtui nuotiolouhintana. Kallion päällä poltettiin nuotiota, ja kuumentunut kivi räsäytettiin rikki jääkylmällä vedellä. Kaivostoiminnan loppuaikoina käytettiin myös räjähdysaineita”, Natunen selvittää.

Rautaa vedessä

Alueella on 13 aidattua kaivoskuilua sekä sivukivilouhikkoja.

”Kaivokselan kaivoskuilut ovat mielenkiintoinen kohde tutkia haitta-aineiden kertymistä vanhoissa kaivoksissa”, Natunen toteaa.

Kuilu numero 13 on matalimmalla ja vedenpinta on lähellä maan tasoa. Maanomistajan luotauksen perusteella se on 40 metriä syvä.

”Kuilun vesi näyttää pinnalta heikkotasoiselta kellanruskealta. Mahdollisesti siihen virtaa haitta-aineita ylemmältä kalliolla olevilta louhoksilta.”

Laboratorioanalyysin mukaan Natusen kuilun vedestä ottamassa näytteessä oli rautaa 16 mg/litra. Haitaton pitoisuus riippuu taus­tapitoisuudesta. Usein luonnossa haitattomana veden rautapitoisuutena pidetään noin 0,3 milligrammaa litraa kohden. Lisäksi näytteen alumiini- ja suolapitoisuudet olivat vesieliöille haitallisella tasolla.

Ylempänä kalliomäellä sijaitseva Pitkä kaivos -kuilu on museoviraston mukaan 51 metriä syvä.

”Olisi mielenkiintoista ottaa näyte avolouhoskuilujen alusvedestä pohjan lähellä. Tämä kertoisi, miten saastuminen kumuloituu vuosisatojen kuluessa”, Natunen pohtii.

Ongelmana hapan valuma

Mikä kaivostoiminnasta tekee niin saastuttavaa? Miten kivi, joka maankuoressa ollessaan on ongelmaton, muuttuu ongelmaksi, kun se louhitaan irti?

”Metalleja kaivettaessa kalliosta irtoaa myös sivukiveä, joka sisältää tyypillisesti sulfidirikkiä. Samoin malmijätteissä on sulfidia. Se reagoi veden ja ilman kanssa eli rapautuu, jolloin muodostuu rikkihappoa. Happo liuottaa kiven raskasmetalleja ja arseenia ja aiheuttaa ongelman nimeltä hapan kaivosvaluma”, Natunen selittää.

Jos kaivannaisjätteiden eli sivukivien ja malmin erottamisessa syntyvän rikastushiekan käsittelyä ja loppusijoitusta ei hoideta huolellisesti, kaivoksista voi valua vesistöihin ja pohjavesiin haitallisia aineita satoja tai tuhansiakin vuosia.

Ongelmana riskien vähättely

On ymmärrettävää, jos 1700–1800-luvuilla kaivosten jäteongelmaa ei tunnettu tai siihen ei ollut välineitä reagoida. Ovatko asiat nykypäivänä paremmalla tolalla?

”Eivät ole!” Natunen puuskahtaa. ”Kaivosten päästöihin suhtaudutaan yhä, että ’Saahan se vähän valuttaa’. Meillä on ollut kohtalaisen pieniä kaivoksia, joiden valumat ovat saastuttaneet paikallisesti esimerkiksi läheisen pikkujärven.”

Nykyiset kaivokset ovat suuria, ja Natusen mukaan niiden happamien valumien aiheuttama tuho on paljon laaja-alaisempaa. Esimerkkinä riskien vähättelystä hän mainitsee valtionyhtiö Terrafamen.

”Terrafamen sivukivi on erittäin rikkipitoista ja jätemäärä on valtava. Yhtiön ratkaisu jäteongelmaan on jätteen kapselointi muovilla ja savimatolla. Tällainen suojarakenne tulee pettämään ennemmin tai myöhemmin, mutta se on asia, joka ei yhtiötä enää kiinnosta.”

Ympäristölupa ensin

Natusen mukaan yhdelläkään Suomessa toimivalla kaivosyhtiöllä ei ole olemassa kunnollista suunnitelmaa jätteiden hoitamisesta toiminnan päättyessä.

Suomessa käytäntönä on, että kaivoslupa eli oikeus mineraalien hyödyntämiseen myönnetään usein ennen ympäristö- ja vesilupien käsittelyä.

”Kaivos perustetaan yleensä noin 5–15 vuodeksi. Jäteasioiden hoitamista saatetaan alkaa miettimään puoli vuotta ennen kaivoksen sulkemista. Jos silloin ilmenee yllättäviä ongelmia, lasku päätyy helposti veronmaksajalle.”

Ympäristölupa pitäisi käsitellä ennen kaivosluvan käsittelyä.

”Useimmilta ongelmilta vältyttäisiin, jos jätteiden vaikutus selvitettäisiin kunnolla etukäteen”, Natunen uskoo.

Sillbölen historiallinen kaivos luovuttaa edelleen haitta-aineita luontoon. Se on hyvä muistutus siitä, että kaivostoiminnalla voi olla pitkät jäljet.

Lähteet: Kansallisbibliografia / Georg Haggrén ja Museovirasto / Kulttuuriympäristön palvelu­ikkuna

Saniaisia ja ketokukkia

Lue Sillbölen eli Silvolan kaivosalueen rikkaasta luonnosta Helsingin luonnonsuojelyhdistyksen Mätäjoenlaakson Jokipolku-opaasta, sivu 7, kohde 7.