Kotimetsä kaupungissa

Herttoniemen ja Viikin metsät alkavat kotioveltani. Kun olen aamulla vienyt lapset päiväkotiin, pyöräilen läpi metsän töihin Helsingin keskustaan. Syksyisin aurinko nousee myöhemmin ja ehdin auringonnousun mukaan. Silloin ihailen sumun keskeltä lehvästön läpi siivilöityvää valoa.

Olen kuitenkin kesäihminen. Parasta on vihreä räjähdys, joka tapahtuu pimeyden ja harmauden jälkeen alkukesästä.

Tykkään äänestä, joka syntyy, kun jalat ja keho osuvat oksiin ja juurakkoon. Rapinasta, joka kuuluu, kun on hiljaista. Kokemus on erilainen, kuin intensiivinen ja vauhdikas maastopyöräily, jossa adrenaliini nousee. Välillä pysähdyn ja katselen ympäristöä kannonnokassa.

Nastimmat ovat mäntyiset kalliot. Lasten kanssa otamme eväät mukaan ja suuntaamme trangialounaalle tai iltapalalle lähimetsään.

Harjoittelimme myös telttailua omalla takapihallamme. Pystytimme teltan terassimme keskellä kasvavan omenapuun alle. Lapset keräsivät pehmolelut kotoa mukaan ja kävelivät telttaan nukkumaan.

Pari viikkoa sitten ikkunani edestä käveli mäyrä. Monta kertaa töihin ajaessani olen nähnyt ketun, peuran tai pöllön. Jäniksiä on ihan sikana. Lumikonkin näin – sellaisen valkoisen maastomakkaran.

Siskoni tykkää asua kauempana ja osti talon skutsista parin tunnin päästä Helsingistä. Häntä vähän harmitti, kun kävi ilmi, että olen Herttoniemessä bongannut enemmän eläimiä kuin hän maaseudulla.

Teo Tuominen
Helsinkiläinen suunnittelija ja kirjainmuotoilija uudisti Luonnonsuojelijan nimiön.