Aurinko paahtaa kuumemmin kuin vuosikausiin. Suohon on tallautunut kalastajien käyttämä polku, jota pitkin etenemme Lestijoen vartta yläjuoksulle. Tahti on rauhallinen, mutta kannettavaa on paljon: lapioita, moottorisaha, bensaa ja litratolkulla vettä hikoilun vastapainoksi.

Kirkasvetinen Lestijoki soisine rantoineen kuuluu yhteen Suomen luonnonsuojeluliiton viimevuotisen 100 luontohelmeä -kampanjan kohteista. Nyt sen tarina saa jatkoa, kun Hiilipörssin nimissä järjestetty ympäristötaideleiri jalkautuu maastoon Jatkonnevalla.

Hiilipörssin idea perustuu suon kykyyn sitoa ilmakehän hiilidioksidia pitkäksi ajaksi: sijoittamalla ojitettujen soiden ennallistamiseen voi lisätä hiilen sidontaa ja vähentää aiheuttamaansa ilmastotaakkaa.

Viime vuosisadalla Suomessa kuivatettiin ojittamalla miljoonia hehtaareja soita metsämaaksi. Tutkimuksissa suot ovat sittemmin osoittautuneet tärkeäksi ilmastonmuutoksen hillitsijäksi, joten suoalueita on alettu ennallistaa ojia tukkimalla.

Kuravettä päälle

Puolentoista kilometrin jalkapatikan jälkeen saavumme määränpäähän. Soista rantakaistaletta halkoo viivasuora oja, joka kuljettaa vettä viereisestä talousmetsästä Lestijokeen.

Leiriä vetävä Hiilipörssin koordinaattori Heikki Susiluoma kertoo, että varsinainen hankkeeseen liittyvä ennallistamiskohde on kauempana, Lestijärven toisella puolella. Päämääränä on kuitenkin laajempi kokonaisuus, joka palvelisi myös uhanalaista lajistoa. Metsähallituksen suunnitelmissa on myöhemmin ennallistaa Jatkonnevan ojitetut laiteet, ja meidän tehtävämme on tehdä tarvittavat esivalmistelut.

Suurien suoalueiden ennallistaminen tehdään lapioiden sijaan kaivinkoneella, mikä pöllyttää virtaan suuria määriä humusta ja ravinteita. Jokeen joutuessaan ne samentavat veden ja aiheuttavat haittaa sen lajistolle, joten niitä pysäyttämään rakennetaan suodatinpato.

Metsähallituksen luontopalveluiden Antti Uusi-Laitila silmäilee sopivan paikan padon rakentamiseen ja käy vielä työvaiheet läpi.

”Mä sahaan tuolla, te saatte tehdä täällä ja joku kantaa niitä puita, jos ei pihka vaatteissa haittaa”, hän tiivistää lopuksi rempseästi.

”Mä sahaan tuolla, te saatte tehdä täällä ja joku kantaa niitä puita, jos ei pihka vaatteissa haittaa”, hän tiivistää lopuksi rempseästi.

Ryhdymme töihin. Lapiolla kaivetaan ojan reunoihin lovet padolle ja suoristetaan pohja, jotta lopputulos olisi reunoiltaan mahdollisimman tiivis. Kaivajat innostuvat kiskomaan kumisaappaat jaloistaan ja viimeistelevät työn käsin, polvia myöten ojassa. Kymmenet paarmat surisevat ympärillämme, mutta paksu kerros hyttysmyrkkyä tehoaa, eivätkä ne uskalla iholle.

Kaivetun aukon pohjalle upotetaan suuri suodatinkangas, jonka päälle aletaan kantaa Uusi-Laitilan suon laidasta pätkimiä mäntypöllejä. Kun oja on täynnä, kankaan liepeet käännetään puiden yli ja peitellään saviliejulla ja turpeella.

Luovuus yhdistää

Pato on toimintavalmis, mutta se ei riitä meille. Jäämme viimeistelemään rakennelmaamme sammalilla ja saroilla kunnes kaikki valkoinen suodatinkangas on piilossa ja pato sulautuu kauniisti ympäristöönsä. Kruunuksi lasketaan kukkiva kanervamätäs. Leirin tarkoitus on yhdistää tiedettä ja taidetta, ja täällä suossa ne kohtaavat toisensa luontevasti.

Ympäristötaidetta voi olla jokin yksittäinen teos tai vaikka ympäristössä tapahtuva prosessi. Usein ympäristötaide kumpuaa jonkinlaisesta yhteisöstä ja ryhmässä tekemisestä. Lestijärven leirin osallistujista löytyy monenlaisia tyyppejä lukiolaisesta jo eläkkeelle jääneeseen professoriin, mutta lähes kaikkia paikallaolijoita tuntuu kuitenkin yhdistävän jonkinlainen taiteellinen tausta. Luovuuteen ei tarvitse yllyttää.

Heikki Susiluoman kiinnostus tieteen ja taiteen rajapintaan on herännyt teatterin parissa. Tuota rajapintaa tutkimaan on leirille kutsuttu myös taiteen ammattilaisia. Ympäristötaiteilija Sandra Nyberg kertoo lähteneensä mukaan avoimin mielin, ilman sen kummempia odotuksia.

”Ajattelin ennemminkin tulevani oppimaan enemmän ennallistamisesta, mutta yllättävästi jo nyt on jonkinlainen teosideakin olemassa”, hän hymyilee.

Nyberg kertoo ympäristötaiteen saavuttavan sellaisetkin ihmiset, jotka eivät muuten koe taiteen olevan heille.

”On hienoa, jos pystyy avaamaan paikallistenkin silmät jollekin asialle, joka on heidän takapihallaan, että hei tämähän on tärkeää”, hän kuvaa.

Taiteilija kertoo yhteistyön paikallisten tahojen kanssa kantavan hedelmää.

”Sen myötä aletaan ymmärtää, mikä taiteilija on ja mitä taide voi olla. Monet luulevat, että olemme niin eri maailmoista, mutta loppujen lopuksi tavoitteemme ja ajattelutapamme osoittautuvatkin todella samanlaisiksi.”

Susiluoma kertoo ihailevansa leirille kutsuttujen taiteilijoiden heittäytymistä ennallistamistyöhön.

”Uskon, että taiteesta ja sen tekijöistä löytyy vielä paljon käyttämätöntä energiaa luonnonsuojeluun.”

Suohelmet

Aamupäivän aikana viereiseen ojaan valmistuu toinenkin tunteella viimeistelty pato, kuin suoraan arkkitehdin kynästä. Matkalla takaisin autoille jään nopeasti muista jälkeen, sillä en voi olla pysähtelemättä ihmettelemään suon omaleimaista lajistoa. Sinisinä hohtelevat neidonkorennot lepattavat joella kuin perhoset, ja kihokki on avannut nuppunsa. Bongaan näivekasveihin kuuluvan kaarlenvaltikan, josta aamupuurolla olin kuullut leirin järjestäjien puhuvan.

”Saaristoa ja Lappia arvostetaan, mutta tuntuu, että suo on jäänyt syrjemmälle, vaikka siellä on ihan mieletöntä puhtautta. Tuntuu hienolta olla tuomassa sitä esille.”

Suot ovat Susiluomalle rakkain luontotyyppi. Pohjanmaalla kasvaneelle ne olivat ainut tarttumapinta alueen alkuperäiseen luontoon, ja huoli kiihtyvistä ojituksista 70–80-luvulla veti hänet luonnonsuojelun pariin.

Nybergille taas suot olivat ennen leiriä melko tuntematonta maastoa, mutta konkreettisen tekemisen ja oppimisen myötä suon ainutlaatuisuus on tehnyt häneen vaikutuksen.

”Saaristoa ja Lappia arvostetaan, mutta tuntuu, että suo on jäänyt syrjemmälle, vaikka siellä on ihan mieletöntä puhtautta. Tuntuu hienolta olla tuomassa sitä esille.”

Samaa sanoo leirin nuorin osallistuja, ilmaisutaitolukiota käyvä Pihla Väisänen: ”Parasta on ollut se, että voi ojia patoamalla tehdä hyvää luonnolle.”

Siirrymme lämmittämään lounasta Jatkonkosken laavulle. Ryntään ensimmäisenä jokeen uimaan, vaikka virta näyttää hermostuttavan voimakkaalta. Syvyyttä joella ei kuitenkaan ole kuin puolisen metriä, eikä käsipohjaa edetessä virtakaan vie mukaansa.

Lounasta sulatellessa yksi leiriläisistä, kasvibiologi Heikki Toivonen, esittelee muille paikan lajistoa. Opimme tunnistamaan myrkkykeison muista putkikasveista sekä lukuisia saroja ja heiniä.

Väisänen kertoo oppineensa kasvilajien lisäksi paljon soista: ”En edes aiemmin tiennyt, että hiiltä jää suohon tai että padot auttavat siinä. Tää oli mulle uusi juttu.”

Matematiikkaa ja problematiikkaa

Hiilipörssin laskelmat tietyn hiilimäärän sitomiseen vaadittavasta suopinta-alasta ovat kohdanneet kyseenalaistusta, sillä suot myös päästävät kasvihuonekaasuja kuten metaania. Kuitenkin myös ojitetuilta soilta vapautuu kaasuja, minkä lisäksi lämpenevä ilmasto saattaa muuttaa tilannetta yllättäviinkin suuntiin.

Susiluoma kertoo, että pinta-alat on laskettu keskimääräisiä soita ajatellen ja reilulla varalla. Hän kuitenkin myöntää jokaisen suon olevan oma tapauksensa.

”Rehevimmät suot ovat Hiilipörssin tavoitteiden kannalta parhaita, sillä ojitettuina niistä vapautuu eniten kasvihuonekaasuja. Karuilla soilla taas metsä kasvaa heikosti, joten lupa ennallistamiseen heltiää helpommin.”

Ongelmia tulee myös silloin, kun ojitetulla suolla on useita omistajia, mutta vain yksi tarjoaa osuuttaan ennallistettavaksi. Ojia kun ei voi tukkia vaikuttamatta koko yläpuoliseen valuma-alueeseen.

Tulevina vuosina Susiluoma odottaa Hiilipörssin vaikuttavan ennen kaikkea yhteiskunnalliseen suhtautumiseen, sillä vasta ojitusvimman laannuttua on alettu huomata sen haittavaikutukset.

”Ojat on kaivettu hyvässä uskossa, ja ojittajia on pidetty sankareina.”

”Ojat on kaivettu hyvässä uskossa, ja ojittajia on pidetty sankareina”, hän myöntää.

Yhä edelleen valtio tukee metsätalouden kunnostusojituksia, vaikka sen on todettu kuormittavan vesistöjä ravinteilla ja kiintoaineella. Tällaisiin ristiriitoihin täytyy päästä pureutumaan ennen kuin soiden suojelu alkaa kantaa hedelmää laajemmassa
mittakaavassa.

Matalikoilla ja syvissä vesissä

Ilta hämärtyy, mutta lämpötila ei laske. Ennätyshelteiden jatkuessa huoli lämpenevän ilmaston aiheuttamista uhkakuvista nousee väkisinkin mieleen. Päätän pulahtaa Lestijärveen viilentymään, mutta kymmeniä metrejä kahlattuani vesi ei edelleenkään yletä juuri polvea ylemmäs. Matalat rannat ovat myös lämmenneet helteissä niin, ettei vedessä köllöttely oikeastaan virkistä.

Lestijärvi kuuluu Suomenselän vedenjakaja-alueeseen ja on tasaisuudessaan otollista maaperää soiden muodostumiselle. Ojittaminen on kuitenkin muuttanut maisemaa merkittävästi, ja monista avosoista kertovat enää neva-loppuiset paikannimet kartassa. Alan pikkuhiljaa hahmottaa, miten suuren muutoksen ojien tukkiminen voisi tälläkin alueella saada aikaan.

Palatessani mökille terassilla käydään huolestunutta keskustelua luonnonsuojelun tulevaisuudesta ja keinoista periyttää aatteet seuraaville sukupolville. Olemme valtavien haasteiden edessä, ja ratkaisuja kaivataan kipeästi.

Jään pohtimaan, voisiko luonnonsuojelu löytää tulevaisuudessa jonkin täysin uuden väylän. Voisiko näkökulman vaihtaminen johtaa jopa parempiin ratkaisuihin? Tämän leirin jälkeen odotan uteliaana, millaisen vastauksen taide kysymyksiini antaa.