”Hän on todellinen luonnonsuojelija”, toiminnanjohtaja lausui lämminhenkisessä palkintotilaisuudessa. Sain Luonnonsuojeluliiton Kultainen sulka -palkinnon. Tuntui nöyrältä. Liitto ihmisineen on raskasta sarjaa. Itse en ole edelläkävijä vaan opin jatkuvasti paremmilta.
Juha Kauppinen tiivistää loistavassa kirjassaan Heräämisiä, miksi ei aina ole ollut helppoa sanoa itseään luonnonsuojelijaksi.
Luonnonsuojelija on edelleen ällistyttävän monien korvissa arjen realismia ymmärtämätön karikatyyri. Se latten ääreltä paasaava cityvihreä, joka on niin niuhon teoreettinen että päätä särkee. Tai lintutornista huuteleva eksentrikko, joka sopii paremmin pöllönpesään kuin yhteiskuntaan.
Ja kuten kaikki marginaaliin tungetut tietävät, leimaamisen avulla voidaan sivuuttaa osallisuus ja sisältö. Ehkä se alitajuntaisesti hirvittää, jos luonnonsuojelijat puhuvatkin asiaa?
Minulle luonnonsuojelu on jääkylmää realismia. Tuntemillani suojelijoilla on kokonaisuus ja tilannekuva hallussa kuin kenraali Heinrichsillä talvisodassa.
Kun jylistään, että biodiversiteetistä on tullut ”identiteettipolitiikkaa”, en ymmärrä. Siis jos kantava ajatus on vastustaa luonnon monimuotoisuuden tuhoa, onko se väärin? Elonkirjon suojelu on koko elämän suojelua. Miljardien kanssalajien ja ihmisen elämän edellytysten turvaamista. Meillä on yhteinen ja erottamaton kohtalo.
Tämän ovat todenneet monet Reino Rinteestä lähtien. Mutta valtavirtaa se ei ole. Elämänsuojelun fakta pulpahtelee yhteiskunnassa irrallisena kuin pieni kaarnanpala joessa.
Terminä elämänsuojelu lienee vielä hörhömpi kuin luonnonsuojelu. Siksi pitää puhua taloudesta tai kilpailukyvystä. Hintalapuista.
Tulevissa vaaleissa täytyy paukuttaa, että luontokadon, ilmastonmuutoksen ja Suomen vesistöjen tilan keskinäiset kytkökset ymmärrettäisiin.
Euro on tehokas kieli. Ehkäisy on aina halvempaa kuin korjaaminen. Ja korjaaminen halvempaa kuin täystuho. Ja täystuho… no, siinä vaiheessa ne eurot menettävät merkityksensä.
Kirjoitan kolumneja Ilta-Sanomiin, Suomen suurimpaan uutismediaan. Kirjoituksista vähiten leviävät netissä ne, joissa otan kantaa kirkasotsaiseen uskoon, että kaikki syvät kriisimme ratkeavat teknologialla.
Kirjoitan kolumneihin vakuutteluja: en minä luddiitti ole, rakastan satelliitteja ja virtuaalisia ratkaisuja, kiihdytän innovaatioita. Ettei vaan joutuisi sinne päreenhämärään marginaaliin. Ettei nyt luultaisi että olen toivoton änkyrä. Etten tajua mitä mahdollisuuksia on.
Teemassa on vähän sama klangi kuin luonnonsuojelijan roolissa. Teknologian ja sen myötä jatkuvan kulutuskasvun kyseenalaistaja ei ole suosittu rooli. Vallitseva näkemys on, että ongelma ratkeaa sillä millä se luotiinkin. Tehostamisella ja ihmiskeksinnöillä.
Kyllä, näitäkin tarvitaan. Mutta pelkään, ettei tämä ratkaise vaan päinvastoin kasvattaa perusongelmaamme: otamme koko ajan askelia poispäin ekosysteemistä. Saatan olla väärässä.
Toivoa sopii, että teknologia auttaa ymmärtämään orgaanista elämää ja nöyrrymme vihdoin kunnioittamaan muuta luontoa. Että suojelemme elämää. Hinnalla millä hyvänsä.
