Vesi silkkiä ja kermaa, mutta uhkana kaivos

Lempipaikkani on Heinäveden Kermajärven rannat. Lapsena uimme järven silkiltä tuntuvassa vedessä siskojen ja serkkujen kanssa tuntikausia, kunnes emme pysyneet enää väsymykseltä jaloillamme. Kermajärvi kuuluu Suomen harvoihin kirkasvetisiin järviin. Ilta-auringossa voi nähdä useankin metrin syvyyteen. 

Se taika, jota Heinävesi minulle edustaa, on vain vahvistunut aikuisuuden myötä. Globaalien ympäristökriisien edetessä yhä synkempään suuntaan Heinäveden turvallinen luonto, hiljaisuus, raikas ilma, luonnonantimet ja uskomaton tähtitaivas tuntuvat epätodellisilta. Miten tällaista voi edes olla enää olemassa?

Kaivoksen uhka edustaa minulle koko aistimaailman muutosta.

Vielä epätodellisemmalta tuntuu se, että joku voi katsella näitä maisemia ja todeta: tässä kaivos olisi hyvä. Kaivoksen uhka edustaa minulle koko aistimaailman muutosta. Jos kaivos toteutuisi, hiljaisuus vaihtuisi järven yli kuuluvaan kaivoksen ja rekkaliikententeen jylinään, marjat ja sienet peittyisivät grafiittipölyyn ja tähtitaivas himmenisi kaivoksen valojen loisteessa. 

En pysty enää katsomaan näitä maisemia ajattelematta kaivosta ja mitä se veisi mennessään. Uskon kaikesta huolimatta siihen, että ennemmin tai myöhemmin jokin tuuppaa Suomen kaivospolitiikassa liikkeelle sellaisen positiivisten muutosten vyöryn, ettei sitä pysäytä mikään.