Kahlitun Kemijoen pitkä odotus

Lapin sodasta selvinnyttä taloa kaupattiin purkukuntoisena. Ovesta ei tahtonut päästä sisään. Päivi Lundvall istui pirtin puusohvalle ja katseli ikkunasta näkymää Kemijoelle. Vappupäivän aurinko paistoi kauniisti.

”Siinä tuli aivan täydellinen rauha. Tiesin, että tämä on se paikka, jossa haluan olla.”

Kaupat tehtiin. Talon aiempi asukas oli naimaton mies, joka oli kuollut yli yhdeksänkymmentävuotiaana niin sanotusti saappaat jalassa. Pöydälle olivat jääneet appelsiinin kuoret, saunaan vihta. Remontin edistyessä talosta löytyi kaikenlaista muutakin tavaraa, joka sai Lundvallin mietteliääksi.

”Talon alta löytyi 40 senttiä leveä lohiatrain, jossa on kolme neljä metriä pitkä varsi – sillä on otettu todella suuria kaloja. Aitassa roikkui vanhoja kalaverkkoja, joiden silmäkoko oli 20 senttiä.”

Jälkeen oli jäänyt myös osa asukkaan päiväkirjoista. Tekstit maalasivat kuvaa luonnonkierrosta ja kalastuksesta joen varrella sotien jälkeisessä Lapissa.

”Mieleeni jäi erityisesti kohta, jossa mies kertoi olleensa pikkupoikana yön kalassa isänsä kanssa. Aamulla vene oli ollut täynnä harreja.”

Kaikki muuttui 60-luvulla, kun joki- osuus jäi Seitakorvan padon ja Pirttikos- ken voimalaitoksen väliin.

Virtaus ylläpitää ekosysteemiä

Kemijoki-uutisoinnissa lohi saa usein pääroolin, mutta patoamisen kokonaisvaltaisista vaikutuksista joen ekosysteemiin tiedetään yleensä vähemmän. Virtavedet ovat kuitenkin maamme uhanalaisimpia vesiluontotyyppejä.

Virtaveden avain on liikkuvan veden energia, joka jatkuvasti muokkaa uomaansa ja ylläpitää joen elämää. Maamme pisimmän joen, 550 kilometriä pitkän Kemijoen varrelle on mahtunut valtava määrä erityyppisiä elinympäristöjä. Luonnontilassa pärskyvät kosket hapettavat vettä ja pitävät pohjan lietteettömänä. Tyynien suvantokohtien olosuhteet muistuttavat taas enemmän järviä ja lampia. Monille jokieliöille puolestaan virtaavat nivat ovat elinehto.

Kuvaa suurjoen entisestä loistosta voi saada Sierilästä, viimeisestä koskemattomasta jokiosuudesta. Jopa 50 metrin korkeuteen kohoavat hiekkatörmät, jääkauden muovaamat kalliot ja rehevät tulvametsät kehystävät leveää uomaa. Väreilevien, matalien koskien välissä kohoaa piskuisia niittysaaria. Lohelta jääneen elintilan ovat täyttäneet jättiläismäisiksi kasvavat hauet.

Joen luonnolliseen dynamiikkaan kuuluvat myös säännölliset tulvat. Kemi- joen varrelta löytyy sieltä täältä jäänteitä luonnonmukaisiin tulviin sopeutuneesta, uhanalaisesta kasvillisuudesta. Lundvall löysi mökkinsä pihalta esimerkiksi kohokkikasveihin kuuluvan laaksoarhon. Kesät hän konttaakin oksasaksien kanssa ja niittää kunnostaakseen umpeenkasvaneen tulvaniityn.

Joki muuttuu järveksi

Kemijoen Tikkasenkarilla jokivarsi on sydäntalvella hipihiljainen. Leveän uoman vastarannalla kiehnää lumessa yksinäinen saukko. Ainoa ääni on ohikiitävien jäälauttojen kosahtelu rannan jäitä vasten.

”Vettä juoksutetaan tänään kovaa”, Lundvall toteaa.

Vaikka Rovaniemi on saanut jo pitkään kärvistellä paukkupakkasissa, joki ei jäädy. Luonnollisesta rytmistä poikkeavat virtausolot ovat suurimpia patoamisen aiheuttamia ongelmia joen eliöstölle

Erityisesti se koskee pohjaeläimiä, virtavesien ravintoketjun perustaa. Veden alla lymyilee hyönteisten toukkia seuranaan simpukoita, kotiloita ja rapuja.

Kun pato katkaisee virtauksen ja muodostuu patoaltaita, joki muuttuu järvimäiseksi ja liettyminen alkaa heikentää pohjaeläinten elinoloja. Virtakohdissa pikkuotukset jäävät veden säännöstelyn takia välillä täysin kuiville, välillä taas uhkaavat joutua virran viemiksi. Ruokailukin vaikeutuu, kun tulvat eivät enää tuo ravintoa uomaan. Niinpä pohjaeläinten laji- ja yksilömäärät supistuvat.

Hiljalleen joen koko lajisto korvautuu järvilajeilla. Vähitellen myös jokiuoma, sen muoto ja pohjarakenne muuttuvat.

Raakun pitkä odotus

”Kun noustaan korkealle, korkealle padon päälle, välillä ei näy mitään muuta kuin taivas. Sitten edessä aukenee patoallas. Joinain päivinä pilvet ja patoaltaan vesi näyttävät sulautuvat yhteen, ja tulee tosi outo fiilis. Voimalaitoksesta purkautuva joki juoksee pientä kanavaa pitkin. Vieressä menee luonnonmukainen, tyhjä uoma. Se on kaikki todella surullista”, kuvailee Lundvall Seitakorvan patoa, yhtä suurimmista.

Padon rakentaminen luo jokeen välittömän estevaikutuksen, mikä näkyy hätkähdyttävimmin vaelluskaloissa. Lohen ja meritaimenen nousu Kemijokeen päättyi kirjaimellisesti kuin seinään 1940-luvun loppupuoliskolla, kun Kemijoen suulle rakennettiin Isohaaran voimalaitos. Yhden Euroopan parhaimman lohijoen menetys oli kova isku Lapin kulttuurille ja suuri trauma asukkaille. Lohet elävät edelleen ihmisten muistoissa ja eteenpäin siirretyissä tarinoissa.

Kalojen liikkumisen estäminen näkyy suoraan uhanalaisessa jokihelmisimpukassa eli raakussa. Raakun toukkavaihe nimittäin loisii lohen ja taimenen kiduksissa. Nilviäisen lisääntyminen siis on riippuvaista näiden kalojen läsnäolosta. Suomessa tunnetaankin vain noin 120 raakkuesiintymää, joista kolmannesta uhkaa sukupuutto.

”Aiemmin raakkua oli Kemijoessa niin runsaasti, että sitä ihan pyydettiin. Vanhemmat ihmiset muistavat edelleen näitä usein salaisia pyyntipaikkoja. Vinkkien avulla luontokartoittajat ovatkin onnistuneet löytämään raakun jäljellä olevia esiintymiä”, kertoo Lundvall, jonka mökin lähettyviltä sivujoesta löytyi myös raakkuja. Tummanpuhuva nilviäinen voi elää 200-vuotiaaksi – on siis toivoa, että nuorimmat simpukat jaksavat sinnitellä siihen asti, että vaelluskalat saadaan palautettua Kemijokeen.

Toistaiseksi jokea ja sen valuma-alueen luontoa surkastuttavat kaikkiaan 21 voimalaitosta. Rakentaminen on muokannut maisemaa voimakkaasti. Paikoin joki on hävinnyt näkyvistä kokonaan: Pirttikoskella on tunnelivoimalaitos, jossa koko joki on ohjattu tunneliin monen kilometrin matkalta. Viereen on jäänyt vanha, kuivunut jokiuoma.

”On todella aavemaista kävellä siellä joen pohjalla. Virtauksen kuluttamien kallioiden lomassa on pieniä hiidenkirnuja, joita kosken pohjalla pyörineet kivet ovat kairanneet”, Lundvall kuvailee.

Muutoksen tuulet

Mitä Kemijoen hyväksi sitten voisi tehdä? Lundvallin tärkeyslistalla olisi palauttaa lohi, taimen, harjus ja muut vaelluskalat joen ekosysteemiin. Tähän olisi varsin yksinkertainen ratkaisu: luonnonmukaisten ohitusuomien rakentaminen patojen yhteyteen. Enemmän tai vähemmän onnistuneita kalateitä onkin muualla jo rakennettu. Myöhemmässä vaiheessa tulisi pyrkiä elvyttämään myös joen luontainen tulvadynamiikka. Uusia patoja ei tietenkään tulisi enää rakentaa.

”Vesilaki on kaiken perusta. Lain puitteissa voidaan myöntää vesitalouslupa, joka voidaan tarkistaa olosuhteiden muuttuessa merkittävästi. Perinteisesti näitä lupia ei ole tarkastettu”, Lundvall valaisee.

Viitisen vuotta sitten Lapin ELY-keskus päätti kuitenkin aloittaa lupaehtojen tarkastamisen. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on selvästi muuttunut.

”ELY-keskus esitti, että Kemijoen suulta Rovaniemelle asti pitäisi rakentaa luonnonmukaiset ohitusuomat kaikkiin patoihin. Luonnonsuojeluliiton kanta oli, että ohitusuomat olisi samantien rakennettava koko joen matkalta. Nyt odotellaan aluehallintoviraston päätöstä asiasta”, Lundvall selittää.

Päätöksiä tulee aikaisintaan kesällä, arvelee vesistörakentamisen tutkija ja maisema-arkkitehti Jukka Jormola. Hänen mukaansa luonnonmukaisia ohitusuomia olisi mahdollista avata Kemijoen kaikkiin voimalaitoksiin, niin alakanavasta voimalaitoksen ohi kuin säännöstelypadoillekin.

”Niille olisi hyvin tilaa.” Jormola kertoo Kemijoki Oy:llä olevan ”tiettyä harrastelua” luonnonmukaisten ohitusuomien suhteen.

”Esimerkiksi Taivalkoskelle suunnitellaan kalatietä, joka ei ole luonnonmukainen koko pituudeltaan.”

Jormola muistuttaa, että tärkeää olisi palauttaa käyttöön vanhoja jokiuomia. Luonnonuomat toimisivat paitsi kulkureitteinä, myös kutupaikkoina kaloille.

Sierilän kohtalo vaakalaudalla

Kemijoki Oy on jo ilmaissut, että se aikoo vastustaa loppuun asti vesitalouslupaehtojen tiukentamista. Lisäksi yhtiö on viemässä voimakkaasti eteenpäin uuden suurvoimalan rakentamista Sierilään – siis ainoalle suhteellisen koskemattomana pysyneelle pätkälle jokea.

Voimalaitoksen rakentaminen uhkaa lukuisia uhanalaisia lajeja, kuten jokihelmisimpukkaa, laaksoarhoa, lapinleinikkiä, apilakirjokääriäistä ja törmäpääskyä. Lundvall ja muut vapaaehtoiset tekevät alueella joka kesä luontokartoituksia. Yhtiön pitää hakea poikkeuslupaa jokaiselle löydetylle uhanalaiselle lajille. Luonnonsuojeluliitto, Lapin piiri ja Rovaniemen yhdistys ovat valittaneet hankkeesta sen eri vaiheissa.

”Tämä on tällaista väsytystaistelua”, Lundvall toteaa. Yhtiön toiminta on hänen nähdäkseen häkellyttävää: Sierilän rakentaminen ja ohitusuomien vastustaminen on Kemijoki Oy:lle suuri mainehaitta erityisesti Lapissa, jossa paikalliset eivät useinkaan muistele yhtiön historiaa hyvällä.

”Tilanne on patissa. Kemijoki-yhtiö yrittää edelleen toimia samalla tavoin kuin 50-luvulla, mielivaltaisesti. Välillä keskusteluyhteys aukeaa lyhyeksi aikaa, sitten on taas seinä vastassa.”

Lundvallin piti rakentaa mökkinsä pohjia myöten uudestaan, mutta 16 vuoden remontoinnin jälkeen työ on ulkolaudoitusta vaille valmis. Sitkeä työ kannattaa myös kamppailussa virtavesien palauttamiseksi. Sekä Jormola että Lundvall uskovat, ettei Kemijoen lohen tarina ole vielä päättynyt.