Suo hoitaa vesiämme

Kun saappaat uppoavat suohon, on helppo ajatella, että tässä nyt on suo ja tuolla kauempana ei ole. Avonainen tai puustoinen, hyllyvä tai kuiva: suon kyllä tunnistaa suoksi.

Samaan aikaan soita luokitellaan ja määritellään esimerkiksi kasvillisuuden, ravinteisuuden, pinnanmuodon, syntytavan ja turvekerroksen ominaisuuksien perusteella. Hahmottamista ei helpota se, että luonnossa suot ovat erilaisia sekoituksia ja vaiheittaisesti muuttuvia.

Silti jopa soidensuojelussa käytetyt määritelmät ja mittarit tarkastelevat usein vain jollain perusteella rajattua suoaluetta ja sen ominaisuuksia. Tiedeyhteisössä soiden luokittelujärjestelmistä ja -periaatteista käydään jatkuvaa vääntöä.

Miksi soita on? Mikä niiden rooli on? Vasta laajempi perspektiivi paljastaa monimutkaisemman kokonaisuuden: valuma-alueen ja suon osana sitä.

”Suot esiintyvät meillä Suomessa lähes aina altaissa, jotka syntyvät maamme muotojen johtaessa vettä tiettyihin maaston kohtiin”, tiivistää Itä-Suomen yliopiston tutkija Teemu Tahvanainen.

Tiettyä suota ei olisi ilman tiettyä valuma-aluetta, tiettyjä vedenjakajia, maanselkiä, vaaroja. Suomessa sataa edelleen enemmän kuin haihtuu, mutta tasapainoa tulisi ajatella koko valuma-alueella. Ja siinä suolla on oma, tärkeä paikkansa hoitamassa vesiämme.

”Yksinkertaistaen voisi sanoa, että luonnontilaisissa olosuhteissa lähes kaikki vesi liikkuu soiden kautta jossain vaiheessa kiertoaan”, Tahvanainen sanoo.

Vesi tulee suolle

Pääpiirteittäin suot voi jaotella sen perusteella, miten ne saavat vetensä. Osa soista saa ravinteikkaan vetensä valumana ympäröiviltä alueilta tai pohjaveden purkautuessa suolle. Erityisesti monet aapasuot kaipaavat runsaslumisten pakkastalvien jälkeisiä sulamisvesiä keväisiin tulviinsa. Suolle tulevan veden määrä myös vaihtelee vuodenaikojen ja vuosien mukaan. Eteläiselle Suomelle tyypilliset karummat keidassuot ovat puolestaan lähes täysin riippuvaisia sadannasta.

Suon ja valuma-alueen yhteyden elintärkeys paljastuu erityisesti, jos yhteys katkeaa. Vaikka suo tai sen osa itsessään olisi ojittamaton, ympäröivät ojitukset voivat katkaista yhteyden valuma-alueen ja suon välillä. Se on kuin kauppasaarto.

”Erityisesti Etelä-Suomessa on tällä hetkellä hyvin yleistä, että suojeltujakin suoalueita ympäröivät ojitukset aivan suojelualueen rajoja myöten. Tällä on suoluontoa merkittävästi heikentäviä vaikutuksia”, Tahvanainen sanoo. ”Kaikki ojat vievät pois vettä, joka kuuluu suolle.”

Ympäröivillä ojituksilla on myös laajempi seuraus soidensuojelussa: ne muuttavat suon tilaa vähitellen ja lähes huomaamatta jopa vuosikymmenten ajan. Tämä puolestaan johtaa paineisiin muuttaa suon määritelmää niin sanotulla luonnontilaisuusasteikolla. Asteikolla tarkastellaan turpeenkaivuuseen sopivia ja sopimattomia soita.

Tahvanaisen mukaan tarkastelutapa on erittäin ongelmallinen.

”Siinä katsotaan yhtenäistä suoaluetta, minkä rajaaminen on usein hyvin epämääräistä. Jos jollain ympäröivällä alueella on ojituksia, se heikentää myös ojittamattomia osia, mikä käytännössä ohjaa silloin myös ojittamattomia soita turpeenottoon.”

Luonnontilaisuusasteikossa heikentyvä suo alkaakin näyttää houkuttelevalta turvetuottajille. Tahvanainen näkee tässä jättimäisen riskin.

”Jos ympäriltä ojitetut suot laskevat luonnontila-asteikolla ja ohjautuvat turvekäyttöön tai rahkasammalten keruuseen, meille syntyy Suomeen automaatti ojittamattomien soiden yhä jatkuvalle tuholle.”

Tahvanaisen mukaan erityisesti minerotrofiset suot kaipaavat häiriötöntä vesiyhteyttä valuma-alueen kanssa. Jos yhteys katkeaa, ne karuuntuvat, happamoituvat ja alkavat muuttua keidassuon kaltaisiksi. Saraturve väistyy, ja suo alkaa peittyä rahkaturpeella.

”Tämä on uhka erityisesti biodiversiteetille. Siinä kärsivät suon lajisto, linnut, vesihyönteiset, sudenkorennot. Toisaalta rahkasammaloituminen tarkoittaa hiilen sitoutumisen kasvua ja muuttuneella suolla voi olla muitakin uusia luontoarvoja. Uutena uhkana on suunnitelmat rahkasammalmassan laajamittaiseen keräämiseen, mikä toteutuessaan voisi tuhota soita moninkertaisesti turpeenkaivuuseen verrattuna”, Tahvanainen sanoo.

Vesi suodattuu ja muuttuu suolla

Soiden yksi tärkeimmistä rooleista koko vedenkierrossa on sitoa suossa virtaavasta vedestä ravinteita ja kiintoaineita. Tai yksinkertaisemmin sanottuna: suot suodattavat meille puhdasta vettä. Suo tuottaa myös itse orgaanista ainesta sitomalla hiiltä ilmakehästä ja vapauttamalla sitä vesistöön, mikä antaa vesistöllemme tyyppillisen ruskean värin.

”Suot toimivat vähän kuin luonnon munuaisina. Ne pidättävät ja suodattavat kiintoainesta ja ravinteita, jotka kulkeutuvat valuma-alueilta ja pohjavesistä veden mukana”, sanoo Oulun yliopiston vesitekniikan professori Björn Klöve.

Suodattuminen on monimutkainen prosessi, jossa vesi liikkuu suossa paitsi pysty- myös sivuttaissuunnassa suon eri kerroksissa. Suo pidättää ja suodattaa sekä geokemiallisesti että biologisesti. Toisaalta suon pintakasvusto ottaa osansa veden mukana tulleista ravinteista ja sitoo myös yhteyttämällä hiiltä ilmasta. Osa ravinteista ja hiilestä varastoituu turpeeseen. Toisaalta pohjaveden liukoinen rauta hapettuu pohjaveden purkautuessa suolle ja saostuu sinne kiinteäksi.

Vaikka perusperiaatteet ovat aina samat, jokainen Suomen suo on silti omalaatuinen.

”Joissain soissa ei ole juurikaan rautaa, joissain on valtavasti. Vaihtelu on suurta paitsi koostumuksessa myös siinä, miten suo on yhteydessä valuma-alueeseen sekä pohjaveteen. Jokaisella suolla on siis oma historiansa. Tämä vaikuttaa merkittävästi siihen, mikä on esimerkiksi ojituksen vaikutus ravinnehuuhtoumaan tietyn suon osalta”, Klöve kertoo.

Ojituksella suon vedentasoa lasketaan pysyvästi. Suon pintakerros kuivuu ja kasvusto häviää – tai toisin sanoen poistetaan varsinaisen turpeenkaivuun tieltä. Suon vedenkierrolle ja vesitasapainolle tämä tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että haihdunta vähenee ja valunta kasvaa ensimmäisinä vuosina reilusti niin sanotun tyhjenemisvalunnan takia, missä suohon varastoitunut vesi purkautuu pois. Ja jos suo taas metsitetään, valunta vähitellen vähenee, koska puut haihduttavat.

Ojitus muuttaa veden liikkeen

Ojituksella veden liike suolla muuttuu: pintavalunta voi ohjautua suoraan ojiin, ja osa sadannasta päätyy sinne suoraan. Suon pinnalle tuleva sadanta kyllästyy paljastuneeseen turvekerrokseen ja nostaa suon pohjaveden tasoa, joka noustessaan huuhtoo suolta ravinteita ojaverkostoon. Pohjavesi voi purkautua myös suoraan ojiin, jos ojat on kaivettu aina sora- ja hiekkamaahan asti.

”Normaalisti suo muodostaa eräänlaisen tulpan pohjaveden päälle, ja paineellisella pohjavedellä on omat tietyt reittinsä suon pinnalle lähteiksi. Jos ojituksella rikotaan tulppaa, paineellisen pohjaveden virtausreitit muuttuvat radikaalisti”, kertoo Hannu Marttila, Oulun yliopiston hydrologian apulaisprofessori.

Suoveden purkautuminen ojaverkostoon tuo sinne ravinteikasta ja humuspitoista vettä. Vesi on tummaa, jos vesi nousee syvistä turvekerroksista, joissa se on muhinut pitkään.

”Sieltä lähtee liikkeelle enemmän sellaista orgaanista hiiltä, joka ei ole yhtä käyttökelpoista vesieliöstölle ja bakteereille”, Marttila sanoo.

Ojituksella on erityisen suuri merkitys kiintoaineksen huuhtoumassa, sillä luonnontilaiselta suolta kiintoainesta ei juuri lähde, Klöve puolestaan muistuttaa.

”Turpeenkaivuun prosessissa syntyy ja leviää huomattavan paljon pölyä ja maa-ainesta, joka päätyy ojaverkostoon. Sateen myötä tämä lähtee ojissa liikkeelle. Vesiensuojelun keinoilla tätä kulkeumaa voidaan vähentää huomattavasti esimerkiksi riittävän isoilla laskeutusaltaita ja pintavalutuksella.”

Turvekentän ojaverkostoon päätyy siis monin eri tavoin aineita, jotka kuuluisivat suohon.

Vesistöihin kuormitusta

Jos suo toimii kuin luonnon munuainen, valuma-alueen latvavesistöä voisi kuvata ääreisverenkiertona. Kun latvapuroihin virtaa vettä soilta, kaikki toimii hyvin. Jos vedentulo soilta latvapuroihin häiriintyy tai jos vesi tuo liikaa kiintoainesta, suonet tukkeutuvat.

”Järvien tilaan vaikuttavat kiintoaine ja ravinteet yhdessä. Soiden lannoituksella on myös voinut olla vaikutuksia järvien tilaan”, Oulun yliopiston professori Klöve sanoo.

Soilla on myös erityinen tehtävä tasata purojen kuivia kausia.

”Hellejaksojen jatkuessa pidempään, kuten nyt on muutamina kesinä jo käynyt, norot ja purot alkavat kuivua. Jos niitä ympäröiviltä suoalueilta ei ole saatavilla vesitäydennystä, pienvedet jatkavat kuivumistaan. Se on hyvin konkreettinen vaikutus”, toteaa Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Pauliina Louhi.

Purot myös vastaanottavat ojitetulta suolta tai turvemetsäalueilta tulevia kuormituksia. Esimerkiksi puroihin huuhtoutuva hiekka heikentää erityisesti taimenille arvokkaita lisääntymis- ja poikasalueita. Kutusoraikkojen päälle kasaantunut hiekka ei enää houkuttele taimenia kutemiseen. Hiekan tukkiessa rakoset soraikon suojissa kehittyvä mäti kärsii tai kuolee.

Louhen mukaan hiekkaa ja muuta kiintoainesta voi joskus kertyä puron pohjalle jopa metrin tai kaksi entisten kutualueiden päälle.

Lisäksi harventuneet rantametsät eivät enää pidä purovesiä viileinä suojapaikkoina ilmaston kuumenemisen aiheuttamalta lämpenemiseltä toisin kuin luonnontilaiset metsiköt.

”Puroekosysteemit ovat sopeutuneet lyhytaikaisiin häiriöihin, kuten luonnollisiin kevät- tai syystulviin, joten puroluonto voi selvitä poikkeusolosuhteissa jonkin aikaa. Pidemmät, useita viikkoja kestävät kuivat jaksot tai liian usein tapahtuvat häiriötilat aiheuttavat muutoksia. Jos purot ovat kuivuneet, lämpenevistä isoista joista viileämpiin purovesiin hakeutuville taimenen poikasille ei löydy suojaa hellejaksojen ajaksi”, Louhi kertoo.

Latvapurojen kautta soiden tila näyttäytyy myös edelleen vesistöissä. Tavalliselle suomalaiselle veden pitkä matka näkyy käytännössä: esimerkiksi uimme ja kalastamme mökkirannalla, jonka vettä suot ovat joko suodattaneet – tai sitten eivät.

Huonosti voiva suo voi näkyä omalta vesien samentumisena ja tummumisena. Kiintoaines aiheuttaa liettymistä, jolla on haittoja paitsi vedenlaadulle myös lohelle, taimenelle ja raakkujen elinolosuhteille.

Kuormitus ei jakaudu tasaisesti, vaan turvesoiden päästöissä on isoja alueellisia ja ajallisia eroja.

”Jos puhutaan pelkästään valtakunnallisesta mittakaavasta tai päästöistä vuositasolla, jää huomaamatta tulvahuippujen vaikutukset erityisesti herkkiin latvavesiin. Nämä latvavedet ovat omanlaisensa tärkeä elinympäristö lajeille sekä monille meille ihmisille rakkaita virkistyspaikkoja”, Suomen luonnonsuojeluliiton asiantuntija Paloma Hannonen sanoo.

Ojituksen kuormitus voi jakautua myös huomattavasti pidemmälle ajalle.

”Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat myös, että erityisesti hiili- ja typpikuormat voivat edelleen kasvaa vuosikymmeniä sitten ojitetuilta soilta”, Pauliina Louhi kertoo.

Soidensuojelun näkökulmasta suuria haasteita on myös mittaus- ja puhdistusmenetelmissä, jotka määrittelevät suojelutoimia. Haasteita on myös sekä eri maankäytön toimenpiteiden arvioinneissa että eri tavoitteiden yhteensovittamisessa.

Turpeenkaivuun todellisista kuormitusmääristä on saatu tarkempaa tietoa. Kuitenkin valtava määrä tietoa jää puuttumaan, sillä veden laatua mitataan nykyisin lähinnä yksittäisillä otannoilla. Tämä lisää epävarmuutta paitsi turpeenkaivuun todellisista vaikutuksista, myös erilaisten vedenpuhdistusmenetelmien toimivuudesta.

”Ongelma on yleisesti tunnistettu. Jatkuvatoimisilla mittauksilla saisimme huomattavasti tarkempaa ja luotettavampaa tietoa”, Louhi sanoo.

Myös Oulun yliopiston Hannu Marttila on samoilla linjoilla.

”Tällä hetkellä veden laadun mittaukset perustuvat vesinäytteisiin, joita otetaan ja kuljetetaan analysoitavaksi laboratorioon. Tämä on kallista, ja siksi sitä tehdään esimerkiksi kerran tai kaksi kuukaudessa. Olisi tärkeä ymmärtää, mitä tapahtuu mittausten välissä.”

Vedenkierron tapahtumat voivat olla erittäin nopeita, ja se hankaloittaa ymmärrystä tapahtumien seurauksista. Lisäksi käytössä on myös monia puhdistusmenetelmiä, joista saadut kokemukset ovat kuitenkin ristiriitaisia. Osa keinoista on rakenteellisia, kuten lietekuoppia, laskeutusaltaita, patoja, osa puolestaan kemiallisia puhdistuskeinoja.

Luken Pauliina Louhen mukaan ongelmana on usein mittakaava.

”Virtaamien tehokas säätely esimerkiksi pintavalutuskentillä vaatii yleensä reilusti pinta-alaa. Usein toteutuksessa joudutaan tyytymään suunniteltua pienempään pinta-alaan tai käyttämään heikompia menetelmiä.”

Luonnonsuojeluliiton kanta on selvä: Jäljellä olevien arvokkaiden soiden kannalta oleellista on saada vauhtia soidensuojeluun ja lopettaa turpeen kaivaminen soista.

”Tämä auttaa myös kamppailussa ilmastonmuutosta vastaan. Vesistöjen kannalta tärkeää on katsoa kokonaisuutta eli hahmottaa mistä kaikesta jokien, järvien ja Itämeren kuormitus syntyy ja puuttua näihin ongelmiin päästöjen syntypaikalla. Esimerkiksi Itämerta ei saada puhtaaksi, jos emme puutu maatalouden, metsätalouden ja turpeen kaivuun päästöihin”, Paloma Hannonen sanoo.

Myös tutkimuksen näkökulmasta huomio pitäisi suunnata päästöjen lähteille.

”Kyllä vesiensuojelun ihan ensimmäinen menetelmä on se, että ennakoidaan ja minimoidaan kuormituksen synty”, Oulun yliopiston Hannu Marttila sanoo.