Kevät toi, kevät toi… lauloi Pentti Linkola kertomansa mukaan usein keittiössään aamusta, omilla sanoillaan. Kevät myös vei Suomen tunnetuimman luonnonsuojelijan.
Viikkoa ennen huhtikuista kuolemaansa Linkola ehti vielä kommentoida koronapandemiaa Kulttuuritoimitukselle. Hän ajatteli sen auttavan jotakin, mutta kun se on saatu lannistettua, jatkuu sama elämäntapa. ”Nyt ihminen kiihtyy, kun sen taloutta uhataan, ei maapallon takia.”
Linkola muistutti usein, että meitä ihmisiä on täällä maailmassa liikaa. Hän piti ihmisistä muttei ihmiskunnasta. Kun suomalaisia pyydetään sanomaan joku luonnonsuojelija, niin ensimmäisenä mainitaan Linkola. Hän itsekin halusi olla nimenomaan luonnonsuojelija, ei edes ympäristönsuojelija.
Helsinkiläisestä koulupojasta kasvoi intohimoinen ornitologi, 25-vuotiaana ammattikalastaja. Toisinajattelija kirjoitti, retkeili ja näytti esimerkkiä.
Linkolalla oli rauhallinen tapa puhua, mutta terävät ja kovasanaiset analyysit ympäristön tilasta. Hän osasi havainnoida, katse lävisti aikamme. Filosofi, akateemikko Georg Henrik von Wright ilmaisi saman kirjeessään: ”Totuuden näkijänä olette, ainakin tässä maassa, selvin ja syvällisin”.
Linkola ei ollut lainkaan poliitikko. Mutta syväekologinen profeetta, älykkö, huutavan ääni korvessa hän oli. Linkola oli ihmisenä mitä ystävällisin, silti veljensä mukaan välillä mitä itsekkäin. Ristiriitainen, omaehtoinen, huippukuntoinen, käytännön tekijä ja ajoin luonnon tuhoutumisesta masentunut. Perhe eli köyhyysrajalla, kun kalansaaliit hupenivat. Perintörahansa hän sijoitti perustamaansa Luonnonperintösäätiöön. Sen onnistumiset toivat vanhuusvuosiin lohtua.
Suomen luonnonsuojeluliiton perustamiskokouksen kutsui koolle hänen isänsä Kaarlo Linkola. Pentti-poika oli viisivuotias. Omena ei pudonnut kauas pihapuusta. Liitto palkitsi pojan Ympäristöpalkinnolla, vuonna 1998 elämäntyöstä Suomen luonnon hyväksi.
Linkola on saattanut hyvinkin pitää hyvänä, että Luonnonsuojeluliitto otti painopisteekseen lähivuosiksi vedet – ne toivat hänellekin niukan elannon pöytään. Linkolan muotoilema ajatus ihmisestä yhtenä eläimenä eläinten joukossa on avain hänen ajattelunsa ymmärtämiseen. Tässä numerossa esittelemme, kuin tähän sopien, joitakin vesiemme eliölajeja.
Kotiseutunsa Valkeakosken Sanomille haastattelussa 26.11.2018 hän sanoi: ”Kuolemasta ajattelen niin, että ihminen on lopullisesti kuollut vasta sitten, kun kukaan ei enää muista häntä.” Linkolan puheääni oli ajatusten voimaan verrattuna yllättävänkin hiljainen. Mutta kaiku kantaa. Luonnonsuojelija on kuollut – eläköön luonnonsuojelija.
Matti Nieminen, 18.5.2020
