Sammalen voima

Tuskin kukaan muu maailmassa tuntee lahokaviosammalen yhtä hyvin kuin luontokartoittaja Olli Manninen.

”Olen keskittynyt metsien suojelun kannalta hyödyllisiin lajeihin, lahottajiin ja jäkäliin. Ruotsissa tutustuin lahokaviosammaleesen. Kiehtova, mystinen laji”, hän kertoo.

Astumme metsään, josta Manninen puolitoista vuotta sitten löysi lahokaviosammalta.

”Lahopuita voi joutua tuijottelemaan pitkään ennen kuin näkee itiöpesäkkeet.”

Osumme kuitenkin suoraan tutulle maassa makaavalle puulle. Se on suuri, rungon pinnalta pehmeäksi maatunut mänty, jolla kasvaa vain ihan matalaa sammalta. Samettimaisella alustalla on rivissä muutama kuivankellertävä hiippalakki.

Meillä oli tuuria, sillä itiöpesäkkeitä ei ilmaannu joka vuosi. Lahokaviosammal saattaa pysyä kymmeniäkin vuosia samalla rungolla, mutta piilotella vuosikaudet lepoitiöinä. Sen lehdet ja versot ovat mitättömän pieniä. Itiöpesäkkeitä lyhyen varren päässä voi nähdä parhaiten myöhäissyksyllä ja keväällä.

Lahokaviosammalen paluu

Lahokaviosammal kasvaa Suomessa tammivyöhykkeellä äärimmäisen uhanalaisena (CR). Se on EU:n luontodirektiivin suojelema sekä luonnonsuojeluasetuksen mukaan erityissuojeltava laji.

Lahokaviosammalta ei tavattu Uudeltamaalta vuosikymmeniin ja se tulkittiin hävinneeksi. Vuonna 2009 ruotsalaiset inventoijat huomasivat sen tutustuessaan liito-oravametsään Espoossa.

Muutaman vuoden päästä Manninen löysi lahokaviosammalta Helsingistä. Pian löytyi suuri esiintymä Vantaalta metsästä, johon Lemminkäinen oli rakentamassa laajaa läjitysaluetta. Yritys suhtautui löytöön positiivisesti ja perui hankkeen. Sen jälkeen sammal on pysäyttänyt muutamia luonnolle haitallisia hankkeita.

Lahokaviosammalesta on käynnissä parikin oikeusjuttua. Espoon Ruukinrannan kaava-alueelle myönnettiin poikkeuslupa lahokaviosammalen tuhoamiseen, mutta Suomen luonnonsuojeluliitto valitti luvasta. Metsät, joissa lahokaviosammalta tavataan, ovat ihmiselle ja muille eliöille arvokkaita.   Tälläkin alueella elää esimerkiksi liito-orava, uhanalaisia kääpiä, rakkosammal ja todennäköisesti kanahaukka.

”On surullista, että vain direktiivi- ja erityissuojellut lajit auttavat, sillä on sattumanvaraista, mistä löytyy liitureita tai lahokaviosammalta. Pitäisi riittää, että metsä on suojelun arvoinen kokonaisuus”, Manninen pohtii.

Elinalue metropolissa

Espoon kaupungilla on toiveissa rakentaa uusi asuinalue Etelä-Espoon ainoan järven rannalle Hannusmetsään. Mannisen tämän päivän työ on kartoittaa alueelta mahdolliset lahokaviosammalelle soveliaat elinympäristöt syksyllä tehtävää tarkempaa kartoitusta varten.

Lahokaviosammalelle sopivat kuusivaltaiset lehdot ja metsän kohdat, joissa on varjoa ja kosteutta ympäri vuoden. Kasvualustaksi tarvitaan vähintään kymmenen vuotta lahonnut puunrunko tai kanto, joten alueen on tuotettava lahopuuta jatkuvasti.

Rantakorvessa on vanhojen puutarhojen jäänteitä ja mökkejä. Muutamat ihmiset kylpevät tummassa, ulpukoita kukkivassa Hannusjärvessä. Aivan lähellä on kerrostalomaailma, metroaseman työmaa ja moottoritie. Näemme lupaavaa maastoa, mutta vasta tarkempi tutkimus syksyllä paljastaa, miten laajalla alalla sankarisammal täällä elää.