Kesä 2023

Vuosi alkaa olemaan pulkassa ja on aika tarkastella mitä kivaa tänä vuonna, erityisesti kesällä, on saatu aikaan yhdessä.

Toukokuun lopulla päästiin Ranen johdolla tarkkailemaan lintuja, kun lauantai aamuna 27.5. Psyyn:n aikaiset peipposet lähtivät Askalankosken lähiympäristöön tutkailemaan lintutarjontaa. Keväinen lintukävely lopettikin PSYY:n  kevätkauden ja jo seuraavalla viikolla lampaat muuttivat Ketotalon pihapiiriin.

Kesäkausi alkoi virallisesti Askalankoskella, Ketotalolla kesän ekalla kesäkahvilalla 4.6. ja tuota kahvilaa emännöi sihteerimme Roosa. Kesäkahvila oli tänä kesänä suosittu ja viimeisen kerran kahvila oli avoinna ketoleirin yhteydessä 16.7. Kesäkahvila on joka kerta ikimuistoinen kokemus, sekä kahvilan asiakkaille, kuin myös sen pitäjille. Kahvila vuorot ovatkin jäsenten kesken suosittuja ja valtavan jännittäviä kokemuksia. Kaikki omaleipoma tekee kaupan, eri pariset kupit, tassit ja lusikat kahvin seurana valloittavat yhä uudelleen ja ketotalon pihapiirissä perinne maisema lumoaa urbaani viidakosta eksyneenkin varmasti.

Kahvilan asiakkaita kiehtoi tänä vuonna monet ketotalon tavallisuudet, kuten aika. Useampi vierailija kertoi kiireen ja ajantajun katoavan, kun riippusiltaa astelee ketotalon pihalle. ”Kuin astuisi vanhaan aikaan tai menneisyyteen.” Ehkä se onkin juuri niin, koska ketotalossa ei ole nykypäivän arjen mukavuuksia ja seinäkellokin taitaa tuvassa elää ihan omassa ajassaan välillä, että ketotalossa eletään ilman kiirettä ja hulinaa. Kahvittelijat kokivat käynnin rentouttavan ja ilahduttavan. Lähes jokainen vannoi tulevansa pian uudelleen tai viimeistään ensi kesänä taas.

Lampaat kertoivat myös läsnäolostaan kova äänisesti ja kesäkahvilassa vierailleet pääsivät rapsuttelemaan määkiviä otuksia joka päivä, vaikka kahvila olisi ollut kiinnikin, erityisesti lapset pitivät lampaille seuraa. Kahvilassa koettiin myös draamaa, kun erään asiakkaan leivos katosi mystisesti leipälautaselta santsikuppia hakiessa. Ainoa, mikä ehkä paljasti syyllisen, oli vähän turhan innoissaan raakkunut varis, joka jahtasi toista, jolla oli nokka täynnä jotain…

11.7. tiistaina se vihdoin tapahtui. Ketoleiri alkoi! Perinnetyöleiri, missä heinäkuun nimi saa todella merkityksen. Heinätyöt tehdään ihan niin kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Heinäseipäät pystytettiin, riukuaitaa luotiin ja risukkoa karsittiin. Leirillä tehtiin paljon muutakin, mutta jätetään jotain ensi vuoden leirille lähtijän koettavaksi. Heinäkuun puolivälissä Ketotalo muuttui leirikeskukseksi, missä emäntä Inna keitti hyvää ruokaa työväelle ja töitä tehtiin säästä riippumatta. ”Kokemusta ei tarvita, kaikki mukaan. Kyllä työ itsensä opettaa”

Vähemmän fyysistä työtä tai tottumattomalle ensimmäisen leiri päivän työn teko ja -määrä oli kerrassaan hurja kokemus. Aluksi saattoi tuntua, että loputon haravointi ja heinien kasoihin siirtely ei ole se oikea tapa viettää kesälomaa ja useamman kerran saattoi löytää itsensä laastaroimasta hiertymiä kämmenistään ja kysymässä ”Eikö tähän työhön vois olla joku konekin?” -Tottakai on, mutta se onkin se juttu. Työt tehdään perinteisesti perinnetyönä, omin pikku kätösin. Sillä pelottavalla kauhuelokuvien sirpillä ja sillä jättimäisellä leikkelehaarukalla, mikä näyttää ihan aquamanin aseelta, ilman keskimmäistä piikkiä, eli kavereiden kesken heinähangolla.

Osa leiriläisistä oli tullut hakemaan juuri tuota tunnetta, kun puhelin ei soi, piippaa tai ketään ei saa sinua kiinni, ei tarvitse olla ketään varten ja saa todella tehdä työtä, minkä tuloksen näkee heti. Mukana oli työuupumuksesta kärsivä, joka viikon jälkeen koki olevansa kuin uusi ihminen ja lähti kotiin hymy huulilla. Monelle ketoleiri oli kuin työnteko retriitti, jossa itse työ paransi koko kehon, sielua myöten. Loputtomattomalta tuntuvan heinäpellon äärellä, kädet laastarissa ja auringon helottaessa se ajatus äkkiä klikkasi. Tässä ajassa, missä on jatkuvasti oltava muita varten, koettava, seikkailtava ja elettävä mahdollisimman mukavaa elämää, päivä tai viikko ketoleirillä onkin ihan itseä ja luontoa varten vaan.

Ketoleiri filosofia opetti, että ei siellä pellolla tarvitse ajatella mitään tai yrittää olla ketään. Riittää kun vaan on oma itsensä ja tekee parhaansa, ilman yhtään pakkoa, suorituspaineita tai odotuksia. Siellä hikimärkänä, työstä illalla mukavan uupuneena oli hyvä lähteä kotiin tai jäädä leirille omaan telttaan yöksi. Leirillä tapasi ihania ihmisiä ja ystävystyi uusiin ihmisiin. Mukana oli jäseniä ja muita ketoleirin ystäviä alle kouluikäisistä ikäihmisiin ja hyvin sovittiin yhteisen pöydän äärelle.

Kesäkauden päätti tunnelmallinen ja myös perinteinen Tulileiri viikonloppu 7.–8.10. Leirin tarkoitus on laittaa ketotalo ja sen pihapiiri talviteloille. Leirillä tyhjennettiin heinät seipäiltä, laitettiin heinäseipäät varastoon, siistittiin pihapiiri, kerättiin heinät ja risut ja poltettiin ne suurissa polttokasoissa. Lauantai-illan kohokohtana poltettiin suuri risukokko lähellä kuohuvaa koskea. Elävä tuli pimenevässä illassa, tähtitaivaan alla oli varmasti koko vuoden kohokohta. Hetki oli kerrassaan maaginen.

Tulileiristä tehtiin lehtijuttu Kunnallislehteen, se ilmestyi 24.10.-23 ja sekä Keto- että Tulileiristä ilmestyi Psyy:n Facebookiin paljon videoita, kuvia ja kuulumisia. Yleisö on ihastunut erityisesti työntekoa kuvaaviin videoihin.

Syksy on jo pitkällä ja seuraavat talviset seikkailut meitä jo odottavat. Ota ihmeessä seurantaan yhdistyksen Facebook, seuraa meitä myös Instagramissa ja täällä nettisivuillamme. Nähdään taas.

 

Saara Koristo, tiedottaja, Paimion seudun ympäristöyhdistys ry