Virtaavan veden todellinen helmi

Joen vesi virtaa hiljaa. Virta etsii tiensä veden pohjan sorasokkeloiden läpi. Joen pohjaan on kiinnittynyt simpukka. Ulkonäöltään vaatimaton otus ei ole mikä tahansa nilviäinen, vaan tarunhohtoinen jokihelmisimpukka eli raakku.

Jokihelmisimpukka on saanut nimensä helmestä. Raakku tuottaa niitä vahingossa, kun pieni hiekansiru pääsee simpukan sisälle. Ihmisen silmissä raakun arvo määräytyi pitkään sen tuottamien helmien kautta. Helmien harvinaisuus vain lisäsi niiden arvoa ihmisen mielissä.

Tosiasiassa lajin arvo on jossain aivan muualla. Raakku siivilöi joen vettä lehtikiduksiinsa ravintoa saadakseen, mutta samalla se tietämättään puhdistaa jopa 50 litraa vettä päivässä. Kun hyvinvoivassa raakkujoessa kymmenettuhannet simpukat suodattavat vettä, ovat ne joen oma vedenpuhdistamo. Raakku on virtavesien avainlaji, josta moni laji on riippuvainen.

Muistoja menneiltä ajoilta

Lajina raakku on ikivanha, suorastaan ikiaikainen. Raakku on selvinnyt miljoonien vuosien aikana tapahtuneista ilmasto- ja elinympäristömuutoksista – toisin kuin esimerkiksi dinosaurukset. Ihmisen toimet ovat raakulle meteoriitteja ja jääkausia pahempi koitos.

Raakku on maamme pitkäikäisin eläinlaji. Se voi elää yli 200-vuotiaaksi. Tuona aikana suomalainen jokiluonto on muuttunut dramaattisesti.

Sata vuotta sitten raakulla riitti puhdasta vettä ja lajitovereita, mutta sen oli vaikea välttää yhä rajummaksi yltyvää helmenpyyntiä. Se oli koitua lajin kohtaloksi ennen rauhoitusta vuonna 1955. Raakku on ensimmäinen lailla rauhoitettu selkärangaton eläinlaji Suomessa.

Elämä jäi padon taakse

Kun raakku alkoi keski-ikäistyä, tapahtui sen virtaavassa elinympäristössä mittava muutos. Suurin osa joista padottiin sotien jälkeen. Vesivoimalaitos pysäytti joen virtaaman ja jokea pitkin vaeltavien lajien matkan kirjaimellisesti padon seinään.

Raakun lisääntyminen on vaelluskalojen ja virtaavan veden varassa. Ensin raakkukoiraat vapauttavat siittiönsä veteen, ja virta kuljettaa ne naaraiden kiduslehtien väliin. Kun toukat eli glokidiot ovat kehittyneet, naaras puhaltaa ne vuorostaan veden vietäviksi.

Silloin koittaa dramaattinen vaihe: toukilla on vain vähän elinaikaa. Niiden täytyy löytää taimen tai lohi, joiden kiduksiin ne voivat tarttua. Toukat kasvavat kalan kiduksissa minisimpukoiksi. Sieltä ne lopulta irrottautuvat ja putoavat joen pohjaan soran joukkoon kasvamaan.

Raakun vastoinkäymiset eivät loppuneet patoon. Uusia ongelmia syntyi, kun massiiviset suo- ja metsäojitukset sekä avohakkuut alkoivat sotien jälkeen. Humusaineita kulkeutui veteen, vesi sameni ja hapesta alkoi olla pulaa jokien liettyneillä pohjasedimenteillä.

Varsinkin joen pohjasoraan hautautuneet pienet simpukat ovat kovilla. Ne tarvitsevat puhdasta hapekasta vettä, joka huuhtelee soraa. Kiintoaines täyttää sorahuokoset, pohja sedimentoituu ja simpukat tukehtuvat.

Raakku jaksaa odottaa

2020-luvulla monessa joessa, jossa on aiemmin elänyt kymmeniä tuhansia raakkuja, on jäljellä enää joukko vanhoja raakkuja. Ne tönöttävät sitkeästi joen pohjalla. Vesi on sameaa ja pohja on liettynyt, mutta vuosirenkaita kerännyt, paksunahkainen raakkuvanhus kestää kyllä tämänkin.

Raakku on odottanut lohien paluuta jo vuosikymmeniä. Toivoa on vielä, sillä raakku pystyy lisääntymään vanhanakin. Raakut on saatu myös lisääntymään laitoshoidossa, minne niitä on kuljetettu hoivattavaksi. Mutta ilman puhdasta, vapaana virtaavaa vettä ja lohikaloja niillä ei ole tulevaisuutta.

Ihminen voi vielä pelastaa ikivanhan raakkulajin. Aikaa on ehkä parikymmentä vuotta. Se on silmänräpäys lajin miljoonien vuosien historiassa.

Artikkelia varten on haastateltu yli 30 vuotta raakkujen parissa töitä tehnyttä Panu Oulasvirtaa Alleco Oy:stä.