Iijoen raakkurouva hahmottaa maailmaa vesisuoniston kautta

”Pahin on takana. Iijoen jatkorakentaminen on estetty moneen kertaan 1970-luvulta lähtien. Luottamuksen luominen vesivoimayhtiöihin vie kauan – siihen ei taida loppuelämäni riittää”, pohtii Luonnonsuojeluliiton pitkän linjan virtavesiaktiivi Pirkko-Liisa Luhta, joka työskentelee Metsähallituksen luonnonsuojelupuolen suunnittelijana.

Luhdan mukaan Suomen jokien sulkemisesta koitunutta vahinkoa ei vieläkään ymmärretä. Hän antaa esimerkin: Vaellussiian kudusta syntyy gramman painoinen poikanen. Se vaeltaa keväällä mereen. Siellä se kasvaa parikiloiseksi, kunnes nousee takaisin jokeen kutemaan. Suomen joissa kasvoi aikoinaan satoja tuhansia kaloja, jotka syntyivät pieninä ja palasivat jokiin 2000-kertaisessa koossa.

”Mikä ruokapumppu se on ollut koko Suomelle! Kuinka kuolleeksi koko Suomi on muuttunut. Ravinnonkierto on täysin muuttunut. Vaelluskaloilla on ollut valtava merkitys Suomen asuttamiselle ja elinkeinolle”, Luhta sanoo.

Salaperäiset jäljet hiekassa

Iijoen arvo ei piile ainoastaan vaelluskaloissa. Luhta kertoo muiston 1980-luvun lopulta:

”Asuin Iijoen yhden suurimman sivujoen Livojoen alaosalla, Kynkäänkosken rannalla. Kesällä oli vesi matalalla. Kosken alapuolella oli hiekkasaaria, joiden luo menimme uimaan. Katsoin, että mitä ihmeen tummia jälkiä veden hiekkapohjalla näkyy. Syvemmältä jäljen päästä löytyi pieni simpukka.”
Saman vuoden syksyllä hän oli taivalkoskelaisen miehen kanssa istuttamassa siianpoikasia.

”Erään joen rannalta mies, Paavo Vääräniemi, poimi simpukankuoren ja sanoi tutkivansa, onko se raakku. Ihmettelin, että ei kai täällä raakkuja. Kävi ilmi, että mies oli ollut ammattimainen helmenpyytäjä, kunnes vuonna 1955 jokihelmisimpukka rauhoitettiin.”

Sen jälkeen alkoivat jokihelmisimpukat kuulua Luhdan elämään. Hän on kartoittanut miehensä Eero Moilasen kanssa jokihelmisimpukoita yli 15 vuoden ajan ja kehitellyt menetelmiä uusien raakkukantojen löytämiseksi. Iijoen alueella on nyt tiedossa 30 raakkujokea ja -puroa.

Pirkko-Liisa Luhta toimi Ympäristöministeriön Jokihelmisimpukan suojelustrategiatyöryhmän sihteerinä. Niin kutsuttu raakkustrategia julkaistiin tammikuussa 2021.

Kallisarvoinen raakku

Pienvesiä on Suomessa kohdeltu huonosti. Jokihelmisimpukka on sateenvarjo, joka kätkee rikkaan lajiston. Jos joessa on pieniä raakkuja, se tarkoittaa, että siihen nousee myös taimen.

Luhta on laskenut, ettei Suomesta löydy toista lajia, jonka yksilöiden yhteenlaskettu luontoarvo olisi yhtä suuri kuin raakun, arviolta lähes 600 miljoonaa euroa.

Iijoen raakkukantojen elvyttäminen on Luhdan mukaan mahdollista, koska alkuperäinen lohi- ja meritaimenkanta ovat olemassa. Kunnostus on kuin leik­kaus, jonka jälkeen potilas toipuu vähitellen. Taimenet kyllä löytävät kunnostetut puroalueet jo samana syksynä.

”Hahmotan maailmaa vesisuoniston kautta. Vesistöt ovat valtava hiussuonisto, joka yltää kaikkialle. Mietin aina kulkiessani, että minkä puron tai joen valuma-alueella kävelen.”