Muotokuvat pinnan alta

Huippu-uimari toivoa täynnä

On kevätyö. Hämärässä viilettää kovaa vauhtia virtaviivainen otus. Hyppivin laukka-askelin se viilettää kohti jokea. Hyvä vauhdinotto ja sukellus viileään veteen. Vedessä eläin polkee jaloillaan vauhtia. Varpaiden väleissä on räpylät, ja häntä toimii peräsimenä. Korvat sulkeutuvat, kun eläin painuu pinnan alle. Saukko (Lutra lutra) on latinankielisen nimensä mukaisesti sopeutunut vesielämään.

Hämärässä vedessä saukko ei näe kaloja, vaan aistii viiksikarvoillaan kalojen aiheuttamia vedenpaineen värähdyksiä. Se onnistuu nappaamaan särjen. Kala on hyvää vaihtelua, sillä talvella pääosa sen ravinnosta muodostui pohjamudassa horrostavista sammakoista.

Saukko hyväksyy järvet, joet ja jopa meren elinympäristökseen. Tosin se tarvitsee makean veden pesupaikan, jotta voi pestä suolan pois tuuheasta turkistaan. Lisäksi reviirillä täytyy olla sulia paikkoja, sillä saukko ei osaa saimaannorpan tapaan kaapia omia avantoja.

Saukko nousee pintaan ja katselee viiksikarvat väristen ympärilleen. Saalistajia ei näy. Suomessa saukolla ei juuri ole luonnollisia vihollisia. Aiemmin ihminen (Homo sapiens) ajoi sen ahtaalle ympäristömyrkyillä ja metsästämisellä. Ennen rauhoittamista se metsästettiin paksun turkkinsa vuoksi lähelle sukupuuttoa – itse asiassa kahteen kertaan. Nyt sillä menee jo melko hyvin.

Saukko jatkaa yöllistä matkaansa välillä rannalla hypellen ja välillä jokeen pulahtaen. Sen reviiriin kuuluu kymmeniä kilometrejä vesireittejä. Yhtäkkiä joen haara kapenee puroksi ja päättyy putkeen, joka johtaa sillan ali. Varovaisesti se hiipii ylös sillalle, jossa ohi jyrisee autoja. Saukko pinkaisee juoksuun ja ehtii juuri ja juuri tien yli.

Tien jälkeen puro laskee järvenlahteen, jossa odottaa omituinen verkkohökötys täynnä kaloja. Se tutkii sitä uteliaana, mutta ei onnekseen mahdu katiskaan. Vaara ohitettu.

Kirkkaiden vesien erakko

Illan pimetessä jokirapu (Astacus Astacus) lähtee liikkeelle piilopaikastaan kivenkolosta. Se hiipii hitaasti kivikkoista pohjaa sakset eteenpäin ojennettuna. Näköä tärkeämpiä ovat tunto- ja hajuaisti, joilla se paikantaa ravinnonlähteet. Ruuaksi kelpaavat pohjaeläimet, kasvinosat ja kuolleet kalat. Joskus jopa lajitoverit. Jokirapu on siis kannibaali.

Ruuaksi kelpaavat pohjaeläimet, kasvinosat ja kuolleet kalat. Joskus jopa lajitoverit. Jokirapu on siis kannibaali.

Kylmä vesi virtaa rauhallisesti jokiravun ohitse. Se pärjää vain hapekkaissa, puhtaissa vesissä. Pinnan yläpuolella, läheisellä suolla liikkuu ihmisiä (Homo sapiens). Jos suolle suunnitellaan turpeenkaivuuta, tulee jokiravulle ongelmia. Kaivetulta suolta valuisi vesistöihin liettävää kiintoainesta, turvehöttöä. Se liettäisi joen pohjan, josta rapu etsii ravintoa. Pahinta on se, jos kiintoaines täyttäisi jokiravun kidukset. Tällä kertaa rapu selviää, sillä liikkeellä on vaarattomia retkeilijöitä.

Alempana samassa joessa asuu myös toinen rapu, täplärapu (Pacifastacus leniusculus). Se ei jokiravun saksia pelkää. Jos täplärapu pääsee etenemään jokiravun reviirille, käy Suomen ainoalle alkuperäiselle rapulajille huonosti. Täplärapu on haitallinen vieraslaji. Sen pahin ase ei kuitenkaan ole voimakkaat sakset, vaan vastustuskyky tappavalle taudille, rapurutolle, jota se kantaa mukanaan. Immuniteetti tekee siitä ylivoimaisen jokirapuun verrattuna.

Jokirapu onkin eristäytynyt erillisiksi kannoiksi latvavesistöihin, joihin tauti ei ole vielä edennyt. Ravun karanteeni pitää vielä, mutta kuinka pitkään?

Pakko päästä eteenpäin

Hopeakylkinen siika (Coregonus lavaretus) etenee tasaista vauhtia viileässä merivedessä. Siihen se on sopeutunut, pohjolan vilpoiseen veteen. Se käyttää koko ruumistaan liikkeeseen, evät ohjaavat sitä eteenpäin ja pyrstöevä toimii peräsimenä. Siialla on myös takaselässään pieni rasvaevä, kuten muillakin lohikaloilla.

Siika tutkii ympäristöään tarkkailemalla veden värähtelyitä ja vedenalaisia ääniaaltoja. Se näkee pohjan tarkasti ja nappailee alaspäin kääntyvällä torvimaisella suullaan pohjaeläimiä, kuten surviaisen toukkia, hankajalkaisia ja kotiloita. Kalanpoikasetkin käyvät. Toukka maistuu erilaiselta kuin simpukka.

Äkkiä siian eteen ilmestyy jotain, jonka liikkeen se aistii. Kalaverkossa räpistelee kaloja. Liikkeestä lähtee paineaaltoja, jotka siika havaitsee kyljessään olevilla soluilla. Sitä kutsutaan kylkiviiva-aistiksi, ja siialla erottuukin viiva kyljessään. Se ohittaa verkon täpärästi ja jatkaa matkaansa kohti rannikkoa.

Sillä on suuri tarve vaeltaa. Se on vaellussiika. Vuosituhansia sen esiäidit ja -isät ovat vaeltaneet jokiin kutemaan.

Kaikki siiat eivät vaella. Siialla on monimuotoinen tapa elää Suomessa: on pohjasiika, karisiika, järvisiika, planktonsiika ja tuppisiika. Ne ovat kaikki saman lajin eri muotoja. Osa elää makeissa vesissä ja osa murtovedessä. Ravinto, koko, ulkonäkö ja elinympäristö vaihtelevat. Yhteistä niille on se, että ne ovat sopeutuneet kylmiin, hapekkaisiin vesiin ja kärsivät ilmaston kuumenemisesta ja rehevöitymisestä.

Rantavesissä siika ohittelee vielä ongenkoukkuja ja haaveja. Vihdoin se pääsee jokeen ja ui voimakkaasti vastavirtaan. Se etenee määrätietoisesti. Kunnes yhtäkkkiä tie loppuu kuin seinään. Edessä on pato. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi ohittaa eikä sen läpi pääse. Tämä on syy, minkä takia vaellussiika on erittäin uhanalainen. Kuten muutkin vaelluskalat.

Huippupedon pitkä matka ilmojen teille

Piskuinen toukka lymyilee hiekkapohjaisen puron pohjalla kasvillisuuden seassa. Se havaitsee ohikulkevan vesikirpun ja sinkoaa pyyntinaamarinsa salamannopeasti saaliin kimppuun ja takaisin. Ravintoa naamariin, voisi sanoa. Toukka syö kaikkea, mitä sattuu saamaan kiinni – myös toisia toukkia. Se on saalis ja saalistaja ja tärkeä osa vedenalaista ekosysteemiä, kuten pohjaeläimet yleensäkin.

Toukka on elänyt veden alla pohjaan kaivautuneena jo kolme pitkää vuotta. Välillä se vaipuu lepotilaan eli diapaussiin. Se ei osaa uida ja pysyttelee pitkälti paikoillaan, mutta tarvittaessa se pääsee nopeasti liikkeelle. Sen peräsuoli toimii nimittäin eräänlaisena vesisuihkumoottorina, jonka avulla se ampaisee liikkeelle. Todellinen perämoottori siis.

Nyt toukka on valmis muutokseen. Se kiipeää vedestä ruo’olle. Toukkanahka halkeaa, ja esiin ryömii kostea ja ryppyinen purokorento (Cordulegaster boltonii). Nyt koittaa sen elämän vaarallisin vaihe. Ilmassa viuhuu nopeasti lentäviä lintuja. On kiire. Nuori sudenkorento pumppaa siipiinsä nestettä ja tyhjentää ylimääräiset nesteet ruumiistaan. Lopultakin mustakeltainen kopteri nousee ilmaan.

Seitsemänsenttinen purokorento lähtee huimaan lentonäytökseen veden pinnan päällä. Se tekee pari volttia, lentää sivuttain, pysähtyy ilmassa kuin seinään ja peruuttaa vauhdilla taaksepäin.

Korennot ovat eläneet maapallolla kivihiilikaudesta lähtien ja selvinneet neljästä joukkosukupuutosta aina nykyaikaan saakka. Ihmistoimista nekään eivät aina selviä. Jos puron virta lakkaa, jää toukka kuiville. Jos uoma oikaistaan suoraksi ränniksi ja pohjan rakennetta ruopataan, muuttuu puro pohjaeläimen näkökulmasta erämaaksi.

Puron rannalla istuu ihminen, josta on kuitenkin hyötyä. Hyttysmagneetti on korennolle mieleen. Purokorento kiertää vauhdilla ihmisen ympärillä ja napsii välipaloja. Lennossa se nappaa sitä hitaampia sääskiä suoraan suullaan tai isompia, kuten kimalaisia, jaloillaan. Se on huippupeto pinnan alla ja yllä.

Takatukka sukeltaa rantavedessä

Naurulokkien ja tiirojen yhdyskunnan suojiin on saapunut muitakin pesimään. Nyt valkoiset linnut kohoavat joukolla ilmaan, ja kirkaisut sekoittuvat kakofoniaksi. Ilmapuolustus on tervetullut apu, jos kettu tai supikoira liikkuu hämärähommissa. Mutta ei kai minkki? Kirkuna rauhoittuu, ja tummanruskea tukkasotkanaaras (Aythya fuligula) kääntää päänsä levollisesti selkäänsä vasten. Jos hiljaksiin hautoo, niin kolmen viikon jälkeen untuvikot pääsevät vesille.

Avoveden puolella ui mustavalkoinen koiras. Se vartioi pesinnän alkua näkyvästi avovedessä, kun puoliso hautoo suojavärinsä turvin kosteikolla. Tukkasotka on saanut nimensä koiraan päälaen pidentyneistä koristehöyhenistä. Takatukka on mustavalkoisen koiraan varma lajituntomerkki.

Sama toistuu niin Lapin aapasoilla ja tunturijärvillä, kuin saariston lintuluodoillakin. Runsaimmillaan tukkasotka pesii Saaristomerellä ja Pohjanlahden rannikolla. Parhailla paikoilla on satoja pareja. Ilmaston kuumenemisen lisäämät merenpinnan vaihtelut, metrinkin alkukesällä, voivat olla täällä tuhoisia. Merestä irtikuroutuneet matalat fladat ja kluuvijärvet ovat turvallisempia – kunhan ne vain eivät kasva umpeen. Niitto ja laidunnus auttavat.

Tukkasotkanaaras on nyt hautonut jo viikon. Sen on myös välillä syötävä. Emonkin elämä on kiinni pohjassa. Tuolla, muutaman metrin syvyydessä, on sen ruokapöytä: pienet pohjaeläimet vesikotiloista ja surviaissääskistä alkaen. Ohi vilahtavat sotkan sukellusreissulla kilpailijat, hopeanhohtoiset särkikalat. Ja se Kalevalan sotkakin, tutummin telkkä.   

Kuuluu kova ääni, mutta ei, ase se ei ole. Juuri nyt ei tarvitse pelätä metsästävää ihmistä. Tukkasotkaa saa metsästää elokuun lopusta vuodenvaihteeseen. Siitäkin huolimatta, että lajilla ei mene hyvin. Vuodesta 1986 pesivistä pareista on kadonnut kolmannes.

Lämpenevä ilmasto on lisännyt lajin talvehtimista vesillämme. Etenkin Ahvenanmaan suojaisille merenlahdille kertyneet talviparvet ovat kasvaneet. Suomessa talvehtii jo 50 000 takatukkaa.

Kummajainen merihevosen suvusta

Itämeren pinnan alla, levämetsän keskellä huojuu outo hahmo. 30 senttiä pitkä ja vain puoli senttiä paksu kellanvihreä nauha, jolla on kapea hevosmäinen pää ja harjamainen selkäevä. Se on siloneula (Nerophis ophidion), ja se on sukua trooppiselle merihevoselle.

Siloneula on kala mutta kovin kehno uimari. Se kietookin pyrstönsä levän ympärille ja aaltoilee veden liikkeiden mukana. Suu auki se odottelee planktonäyriäisen lähestymistä ennen kuin yrittää napata sen pipettimäisellä suullaan. Maastoutumalla leväksi se myös välttelee saalistajia.

Siloneulan ainoa evä on selkäevä, joka sekään ei ole koolla pilattu. Liikkuminen tapahtuu sitä aaltomaisesti liikuttamalla. Siloneula ei selviäisi pitkään vapaana vedessä. Se viihtyykin rakkohaurumetsien turvassa, kuten lukuisat muutkin lajit. Rakkohauru, entiseltä nimeltään rakkolevä, on Itämeren avainlaji. Sillä ei mene hyvin, sillä Itämeri lämpenee ja rehevöityy. Siloneula on onneksi vielä yleinen.

Siloneula on kala mutta kovin kehno uimari. Se kietookin pyrstönsä levän ympärille ja aaltoilee veden liikkeiden mukana.

Ohi lipuu muoviroskaa, ja pinnalta lasketaan kalastajien verkkoja. Siloneula voi merihevosen tapaan kietoa pyrstönsä esimerkiksi verkkojen lankaan. Nyt se on kietonut pyrstönsä johonkin muuhun: toisen siloneulan pyrstöön. On soidinmenojen aika. Lemmentanssia varten naarassiloneula on pukeutunut värikkääseen asuun.

Soidinmenojen päätteeksi siloneulanaaras sijoittaa ulokkeellaan mätimunat koiraan vatsapuolella olevaan munapussiin. Koiras hoitaa mätimunia. Tasa-arvo on tällä lajilla varsin pitkällä.

Puhtaiden vesien kaunotar

Kaukaa järvenselältä kantautuu kuikan huutoa järven pintaa pitkin. Se saavuttaa rannat ja saa kaiun myötä ikuisuuden tuntua. Ja juuri rannan tuntumassa, vaaksan vedenpinnasta, kukkii hoikan varren kannattelemana jotakin hyvin siroa ja kaunista. Valkealla kukalla on toki nimikin: nuottaruoho (Lobelia dortmanna).

Suurimman osan vuodesta kasvi on pysytellyt pohjan tuntumassa, missä se kasvaa ruusukkeina. Vasta kukinta-aikana se on kurottanut hennon kukkavartensa kohti taivasta ja veden pinnan päälle. Tämä on itse asiassa pelkkä jäänne menneestä maaelämästä, sillä kukissa tapahtuu itsepölytys jo ennen niiden avautumista.

Veden pinta väreilee, ja paikalle ui ihminen (Homo sapiens). Uimari näyttää tyytyväiseltä. Hän tietää, että kaikki on hetken hyvin. Nuottaruoho kertoo veden olevan puhdasta ja kirkasta. Se kasvaa hiekkapohjilla, ja nehän ovat usein mainioita uimarantoja.

Nuottaruoholla on itsellään kaikki jokseenkin hyvin. Laji ei ole taantunut. Se ei kylläkään pidä vesien rehevöitymisestä. Onneksi Suomessa riittää puhtaita järviä nuottaruohon kasvupaikoiksi, varsinkin Järvi-Suomessa. Joen suvannostakin sen saattaa tavata. Napapiirin ylitykseen se ei ole rohjennut.

Nuottaruohon suku on ihmeellisen monimuotoinen. Lobelioita on maailmassa yli 400 lajia, enimmäkseen trooppisilla ja lämpimillä alueille. Kilimanjaron ylärinteillä kasvavia jättiläislobelioita on vaikea käsittää nuottaruohon sukulaisiksi. Helpompi on nähdä yhtäläisyyksia puutarhoissa suosittuun ruukkukasviin, sinilobeliaan.

Nuottaruoho on ainoa luonnonkasvimme Lobelioiden kuuluisasta suvusta. Kuinka ihana se onkaan, ei huuda huomiota, niin vaatimaton ja luonnonkaunis.

Puhtaasta vedestä riippuvainen

Järven rannalla heräilee ihminen (Homo sapiens) rakennetussa pesässään, kesämökissä. Alkukesän auringon säteet kurkistavat verhojen raosta sisään. Ihminen pesee hampaitaan vedellä, joka on nostettu kaivosta. Kaurahiutaleet kiehumaan ja kahvinkeitin tippumaan: on aamupalan aika.

Ihmistä ei ehkä lasketa vesieläimiin, mutta lajina se on hyvin riippuvainen vedestä – ja myös kova kuluttamaan vettä. Ihminen on hyvin tarkka veden laadusta ja oireilee nopeasti, jos vesi ei ole puhdasta. Tai ainakin se osaa sen ilmaista tarkemmin kuin muut lajit.

Ulkona lämpötila nousee vähitellen. Paljaat varpaat johdattavat kuin itsestään laiturille ja sen päähän istumaan. Vesi tuntuu viileältä varpaissa ja lainehtiva vesi hellii jalkoja. Ihminen katsoo rauhallista järvimaisemaa hiljaa hengitellen. Vesi liplattelee laiturin viereen kiinnitettyä venettä vasten.

Ihminen on aina hakeutunut vesistöjen varrelle. Vesi tarkoittaa kulkuyhteyksiä, juomavettä, hygieniaa ja ravinnonlähdettä. Vaikka teknologian kehittyessä lajin ei ole enää välttämätöntä asua veden äärellä, vetää se ihmistä puoleensa. Vesiyhteyttä on pohdittu jopa niin paljon, että on kehitetty teoria siitä, että ihminen olisi kehittynyt vesiapinoista. Teoria ei saanut kannatusta, mutta yksi on varmaa: Homo sapiens tarvitsee vettä ja nauttii vedestä.

Mutta mitä vedessä kelluu? Se taitaa olla siitepölyä, ei onneksi sinilevää. Keskikesällä tilanne voi olla toinen, kun vihertävä levä valtaa veden. Usein myrkyllistä sinilevää ei halua iholle, ei kiukaalta hengitykseen eikä nielaistuna kehoonsa.

Mutta nyt ei ole vaaraa. Vaatteet pois ja sukellus viileään veteen. Kuikan huuto kiirii järvellä, ja lumpeen kukat hehkuvat valkoisina. Kesä on täällä.

FRESHABIT LIFE IP (LIFE14 IPE/FI/023)

Lisätietoa hankkeesta: sll.fi/freshabit