Suden jäljillä

Olemme sopineet tapaamisen Luonnonsuojeluliiton Lieksan luonnonystävien aktiivin, susiyhteysmies Risto Kiiskisen kanssa Nurmekseen Kohtavaaran kupeeseen. Tarkoituksena on keskustella Pohjois-Karjalan susitilanteesta maastossa, susien elinympäristössä.

Pohjois-Karjalassa on meneillään poikkeuksellinen tilanne. Lieksassa paikallinen riistanhoitoyhdistys on sanoutunut irti kaikesta yhteistyöstä susiasioissa. Suurriistavirka-apua (SRVA) antaa yksityisistä henkilöistä koostuva Virva ry, johon myös Kiiskinen kuuluu. Se on Suomessa ainoa SRVA-toimija, joka ei ole sidoksissa paikalliseen riistanhoitoyhdistykseen.

Susipuhelin soi heti

Kiiskisen saavuttua emme ehdi edes viereiselle Kohtavaaran näkötornille asti, kun miehen ”susipuhelin” soi. Soittaja on joensuulainen poliisi, joka ilmoittaa vain noin 10–15 kilometrin päässä Kohtavaaralta löytyneestä ja juuri yliajetusta sudesta Nurmes–Lieksa-tien varrella.

Kipuamme nopeasti alas vaaralta ja ajamme törmäyspaikalle. Hyvin näkyvällä paikalla tien oikealla puolella parin metrin päässä tiestä makaa kuollut naarassusi, jonka Kiiskinen arvelee noin parin vuoden ikäiseksi. Eläessään se on ollut hyväkuntoinen.

”Nyt näitä susia on alueellani enää kolme”, Kiiskinen harmittelee tappion suuruutta.

Naarassusi ei ole luultavasti ehtinyt saada vielä edes ensimmäistä pentuettaan. Viime maaliskuun laskennoissa Lieksan ja Nurmeksen välisen Tolkeen-reviirin alueen susien määräksi arvioitiin vain neljä yksilöä. Nyt niistä yksi lepää kuolleena tienpenkalla.

Kiiskinen kaivaa autostaan ruumispussin ja nostaa sudenraadon autoonsa. Suden matka jatkuu ensin Kiiskisen kylmiöön ja sieltä Eviraan tarkempiin tutkimuksiin.

”Yksi riesa vähemmän”, tokaisee vanhempi konstaapeli. Ilmaisu jää kaikumaan korviini.

Ei tullut olympiavoittajaa, tuli enemmän

Päätämme Risto Kiiskisen kanssa lähteä retkikahville aivan vieressä sijaitsevalle näköalapaikalle, Jurttivaaralle.

Kävellessään reipasta tahtia Kiiskinen kertoilee elämästään. Hänen taipaleensa alkoi 8-lapsisen pienviljelijä- ja metsätalousperheen vesana Pielisen rannalla Vaaraniemellä. Koti oli 200 vuotta vanhasta savupirtistä nykyaikaistettu asuintalo. Äiti oli tullut sinne evakkona Karjalan Suojärveltä.

”Lapsuus oli työtä maatilan ympärillä. Liikuimme luonnossa hyvin paljon”, Kiiskinen kertoo.

Hän sanoo jakavansa aiemman elämänsä kolmeen eri osaan.

”Huoleton lapsuuteni päättyi 11-vuotiaana Tsekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968. Suomi tuli Lieksassakin maailmankartalle, ja vanhemmat puhuivat sodan mahdollisuudesta.”

Tämän jälkeen 13–27-vuotiaana Kiiskinen keskittyi hiihtämiseen. Hän oli Suomen maajoukkueessa nuorin miesten sarjassa ja voitti Suomen mestaruudenkin 15 kilometrin matkalla vuonna 1976. Kunnes tuli muutos.

”22-vuotiaana tajusin, ettei harjoittelu tuo lisää tulosta. Samalla hiihtoon tulivat anaboliset steroidit ja punasolujen lisäys.”

Ne olivat liikaa nuorukaiselle, joka rakasti puhdasta urheilua. Vähitellen hän putosi hiihdosta vailla muuta koulutusta ja työtä. Kiiskinen kertoo, että se oli kova paikka, joka opetti nöyräksi.

Niinpä hiihtäjästä tuli rajavartija yli 20 vuodeksi. Viisikymppisenä hyväkuntoista miestä ja hiihtäjämestaria odotti jo eläke, joten oli aika siirtyä taas uuteen elämänvaiheeseen. Hän luki ympäristönsuojelua Turun yliopiston avoimella puolella.

Näin Kiiskisestä tuli ”virallisestikin” luonnonsuojelija, Luonnonsuojeluliiton Lieksan Luonnonystävien jäsen ja susimies. Biologin aviomies hän oli jo ennestään.

”Minua ovat kiinnostaneet aina luonto ja energia-asiat. Minulle esimerkiksi ihmistoiminnan vaikutukset ilmastoon ovat aina olleet selviä asioita.”

Lampaita susialueella

Kiiskiselle Pielisen arvokkaat perinnemaisema-alueet ja vanhat asuinpaikat ovat tärkeitä.

”En pääse irti Pielisestä. Haluan arvioida, millaista elämä on täällä ennen ollut. Vielä 1960-luvulla täällä näki kaiken sen kauneuden. Sitten tuli uudenlainen maa- ja metsätalous, jotka eivät enää luoneet uutta kauneutta vaan hävittivät entisenkin”, hän sanoo.

Kiiskisellä oli parhaina aikoina yli 70 lainalammasta hoitamassa Viensuussa sen kulttuurimaisemia.

”Olisin hakenut vaikka 300 lammasta, sillä suden kanssa ei ollut ongelmia. Tein häkin, johon otin lampaat yöksi. Ne oppivat siihen helposti”, hän kertoo. ”Kyllä niitä keinoja löytyy, jos ei ole vain tappaminen aina mielessä. EU maksaa susiaidatkin.”

Lieksan kaupunki myi kuitenkin alueen yksityiselle ilman maisemanhoitovelvoitetta.

”Katkerana keräsin seitsemältä hehtaarilta aidat pois.”

Katsomme Riston kanssa Jurttivaaralta avautuvia huikeita näkymiä kohti kaukana siintävää Pielistä. Näin valtavan laajoihin metsiin ja vähäisen asutuksen sekaan luulisi mahtuvan elinkelpoinen määrä susia. Näin ei kuitenkaan toistaiseksi ole.

Susikeskustelussa ei riitä tiede

Keitämme kahvit vaaranhuipun retkikodassa. Miten sotkeuduit susiensuojeluun?

”Asun parhaimmalla susialueella. Olen tehnyt elämäntyöni Lieksassa ja tunnen alueen, sudet, sukset ja välineet”, hän sanoo.

Susikeskustelu kiertyy pitkälti susien määrään. Kiiskisen ja metsästäjien arviot susien määrästä poikkeavat yhä enemmän toisistaan.

”Aikoinaan Nurmeksen riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja ilmoitti naapurikunnassa Nurmeksessa jolkuttelevan 350 sutta ja viimeisin Suomen Metsästäjäliiton arvio ylettyy 250 suteen. Yksittäisillä metsästäjillä on vielä kovemmat arviot.”

Niinpä Kiiskinen ja muutama muu perustivat kahdeksan hengen susitiimin Virva ry:n Lieksaan vuonna 2017. Suomen susien määrän arvioinnista vastaa Luonnonvarakeskus (Luke).

”Olimme mukana susien määrän arvioinnissa ennen Luken virallista laskentaa ja päädyimme lähes samoihin lukuihin. Me saimme susien määräksi 16, Luke 18. Viime vuonna susien lukumäärä Lieksassa oli painunut jo alle kymmenen. Tämä on maastossa oikeasti liikkuvien havainto.”

Susien todellisen määrän tarkka laskeminen ei ole helppoa, mutta siinä edistytään koko ajan. Avuksi ovat tulleet DNA-testit ja muut tarkat, tieteelliset menetelmät. Viime talvena Lukella oli koottuna DNA-näytteitä 74 prosentista havaituista reviireistä.

Juuri DNA-tunnisteiden perusteella Kiiskisen kotiseudulla Tolkeen-reviirillä laskettiin olevan neljä eri susiyksilöä. Kaikkiaan tähän arvioon pääsemiseksi otettiin maastosta 12 DNA-näytettä 660 neliökilometrin alueella.

Koko Pohjois-Karjalassa oli maaliskuussa yhteensä kymmenen lauman tai parin reviiriä. Näistä puolet arvioitiin olleen Suomen ja Venäjän yhteisiä ja yksi yhteinen Pohjois-Savon kanssa. Yhteensä näillä kymmenellä reviirillä arvioitiin olleen 35–38 sutta.

Tämän lisäksi maakunnassa liikkui yksittäisiä susia, joita on tyypillisesti 10–20 prosenttia susien kokonaismäärästä. Alkavan talven tilanteesta saadaan tietoa talven myötä.

Virva ry toimii asiaperustein

Kun poliisi tarvitsee apua esimerkiksi suurpetojen karkoituksessa, soittavat he Kiiskiselle tai muille virvalaisille. Valmiudessa ollaan periaatteessa ympäri vuorokauden, ja pienen Virva ry:n jäsenet toimivat omin varustein ja rahoin. Heillä on toimintaa varten aina valmiina pieni peräkärry tarvikkeineen Lieksan aseman kupeessa.

”Pidämme jatkuvasti valmiutta yllä, sillä haluamme tunnistaa varmuudella viranomaiskäskyn kohteeksi joutuneet susiyksilöt ennen niiden ampumista tai karkottamista alueelta. Meidän on tunnistettava ennalta, että kyseessä on juuri oikea susi”, Kiiskinen sanoo.

Hän joutui viime talvena hiihtämään erään pahasti alaleuastaan loukkaantuneen suden kiinni ja ampumaan sen yhdellä armonlaukauksella.

”Lopulta susi ei halunnut tehdä mitään, mikä oli järkyttävää. Vain yksi laukaus, eikä sen karvakaan enää liikahtanut. En tuntenut teosta minkäänlaista sankaruutta, mutta se oli pakko tehdä, sillä suden alaleuka oli irti. Susi oli loukkaantunut ilmeisesti hirven potkusta tai liikenteessä, ja se kärsi”, hän sanoo vakavana.

Virva ry joutui lopettamaan myös pihasuden, jossa oli vanha hauli entuudessaan.

Kiiskisen mukaan koko Lieksassa ei ollut viime kaudella ainuttakaan ”omaa” laumaa. Yhteisiä laumoja oli muutama naapurialueiden ja Venäjän kanssa. Lisäksi oli toki myös muutamia yksittäisiä susia esimerkiksi Lieksan eteläosassa. Vaikka susia ei alueella juuri ollut, ilmoitti Lieksan kaupunki, ”ettei Virva vain pysty ampumaan susia, vaikka niitä riittää”.

”Lieksalaiset suhtautuvat ilveillen toimintaamme. Lieksan kaupunki arvosteli ihan eduskuntaa myöten kykyämme toimia SRVA-tehtävissä. Meiltä ei kysytty mitään.”

Pohjois-Karjalassa on vaikea vastustaa yleistä tai ainakin äänekkäintä mielipidettä. Sitä vastaan on vaikea pullikoida, kuten Juuan riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaaja sai hiljan kokea. Hänet irtisanotiin laittomasti. Luken hommissa työskennellyt mies sai riistanhoitoyhdistykseltä kenkää ”liian susimyönteisten” lausuntojensa ja kannanarviointiensa takia.

Miten tästä pattitilanteesta pääsee irti?

”Täällä tarvitaan enemmän kriisipsykologeja kuin tietoa ja tiedottamista”, Kiiskinen toteaa.

Viestin pitää tulla metsästysjärjestöiltä ja maa- ja metsätalousministeriöstä.

Veli ei vastaa ja nuohooja ei saavu

Palailemme takaisin Kohtavaaraan. Auringon jo painuessa hiljalleen mailleen puhumme Kiiskisen susitoiminnasta maksamasta kovasta hinnasta. Susien ohella myös häneen henkilökohtaisesti kohdistuu paljon vihaa. Veli ja tutut eivät vastaa puhelimeen. Haukutaan  ja uhkaillaan.

Talvella lieksalainen kunnanvaltuutettu kielsi häntä ilmoittamasta susihavaintoja Lukelle.

”Hän sanoi minulle: Sun perse ei kestä korvata susien minun eläimille aiheuttamaa vahinkoa.”

Lieksan riistanhoitoyhdistys ei suostunut sovittelutoimiston järjestämään sovittelutapaamiseen, vaan otti mieluummin hallintoviranomaisen kahdet moitteet vastaan.

”Olen käsittänyt niin, että silloin, kun se viha kohdistuu minuun, ovat asialliset argumentit loppuneet jo aikoja sitten.”

Kiiskinen on hiihtänyt Suomen rajojen lisäksi myös pitkälle Venäjän puolelle usean kerran. Tavoitteena on ollut kulkea sodanaikaisten kaukopartiomiesten jäljillä.

Yli 800 kilometrin matkalla Venäjän puolella on näkynyt vain kahdeksat sudenjäljet väitettyjen tuhansien susien sijasta.

Suomen on ratkaistava suurpetoasiansa itse.

Sitä osoittaa myös tuore EU:n komission ennakkopäätös. Sen mukaan kannan koko pitää arvioida jäsenmaassa. Venäjän susikannalla ei voi enää perustella Suomen tasoa.

”Tämä osoittaa, että minun ei tarvitse muuttaa mielipidettäni susiasioissa”, Kiiskinen toteaa.