Helsingin jäätyvillä rannoilla

Talven kiristäessä otettaan alkaa askel viedä meren rannalle. Avomerelle ei kaikkialta Helsingistä näe. Suomenlinnasta näkee. Meri jäätyy joka vuosi eri tahtia. Ensin jäätyvät rannat, seuraavaksi jää saartaa saaret. Avomerelle se aina ehdi.

Siellä, kaupungin edustan matalikoilla, talvehtivat pohjoisen jouhipyrstöt, allit. Monesti ne näkyvät vain utuna, satoina pilkkuina meren peilissä. Joskus käy tuuri ja ohilentävä merikotka ajaa parvia lähemmäs. Lajin kaunista laulua ei avomereltä asti kuulu, ei vielä talvella. Sen aika koittaa keväällä.

Suomenlinna, maailmanperintökohde, on kesäisin täynnä turisteja. Talvella on hiljaista. Lintulaskijoille, vangeille ja sotilaille riittää tilaa. Yllätyksiä etsitään ruokinnoilta ja ruderaateilta. Talventörröttäjät katsotaan tarkkaan läpi pohjoisten lajien varalta. Vieras kaukaa pohjoisen tuntureilta, vuorihemppo, on osunut laskentareitille pari kertaa.

Suomenlinnasta puut on kaadettu jo kauan sitten, viereinen Vallisaari on vielä niitä täynnä. Sen talviseen linnustoon en ole tutustunut, keväiseen kyllä – silloin saaren täyttää rehevien metsien lajien laulu.

Suomenlinna ja Vallisaari ovat Helsingin portti ja kasvot, ensimmäinen ja viimeinen näkymä kaupungista. Juuri ja juuri ruotsinlaivan levyisestä aukosta lipuu laiva toisensa perään. Kustaanmiekan valleilta näkee laivojen ja vuodenaikojen tulon ja menon. Ja monta muuta saarta.

Kauempana siintää matkailukäyttöön avattu Isosaari. Harmajan majakan hahmo on helppo tunnistaa kauempaakin. Viereinen Kuivasaari on vielä siviileiltä suljettu. Se on paikka, jossa onnekas voi nähdä soidintavan teeren Helsingissä. Sinne en ole vielä päässyt.

Aapo Salmela

Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen järjestösihteeri