Vaaliblogi: Missä menee hakkuiden raja?

Mietitäänpä ensin hetki näitä mittasuhteita.

Pohjois-Savon maakunnassa sikäläisen metsäohjelman määrittelemä ns. kestävien hakkuumahdollisuuksien yläraja on 6,9 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa.

Luonnonvarakeskuksen julkaisemien tietojen mukaan maakunnassa hakattiin vuonna 2017 yhteensä 6,9 miljoonaa kuutiota eli juuri maksimihakkuutavoitteen verran. Tämän lisäksi Kuopioon suunnitellaan kuitenkin FinnPulpin havusellutehdasta, joka olisi lajissaan maailman suurin. Sen puunkulutus on 6,7 miljoonaa kuutiota vuodessa – eli laskennallisesti lähes koko maakunnan hakkuumahdollisuuksien verran.

Naapurimaakunnassa Keski-Suomessa vastaava ns. kestävän hakkuutason maksimi on hieman alempi, 6,7 miljoonaa kuutiota vuodessa. MetsäFibren sellutehtaan aloitettua Äänekoskella vuonna 2017 hakkuumäärä maakunnassa oli Luonnonvarakeskuksen mukaan jo 7 miljoonaa kuutiota eli kestävän hakkuutavoitteen yli. Hakkuumäärien oletetaan Äänekosken tehtaan avattua edelleen kasvavan, tehdas käyttää puuta noin 5,8 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Meillä on tai suunnitellaan siis sellaisia sellutehdas – anteeksi – biotuotetehdaskomplekseja, jotka voivat laskennallisesti kuluttaa melkein kokonaisesta maakunnasta hakatun puumäärän vuodessa. Ja tällaisia laitoksia kaavaillaan maakuntiin, joiden metsien kestävä hakkuutaso on jo käytännössä ylitetty, eikä näistä hakkuutasojen ylityksistä ole tulossa mitään seurauksia.

Edellä mainittua selittää toki esimerkiksi se, etteivät Äänekosken ja Kuopion tehtaat hanki puutaan vain siitä maakunnasta, missä sijaitsevat, vaan paljon laajemmalta alueelta. Mutta silti: nämä mittakaavat ovat hurjia.

Toisaalta korkeat hakkuutasot eivät ole vain Pohjois-Savon ja Keski-Suomen ongelma. Jos tarkastellaan edelleen Luonnonvarakeskuksen julkaisemia vuoden 2017 hakkuumääriä ja verrataan niitä eri maakuntien ns. kestäviin hakkuutasoihin, huomataan että vuonna 2017 ne ylitettiin myös Kymenlaaksossa, Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa. Maksimihakkuutaso saavutettiin myös Hämeessä. Vuoden 2018 hakkuutilastoja ei ole vielä julkaistu.

Vastapainoksi on sanottava, että eteläisessä Suomessa ja toisaalta maan pohjoisosissa hakkuut eivät ainakaan vielä ole näin lähellä hakkuumahdollisuuksien ylärajoja. Mutta kuten yltä ilmenee, ne voidaan tarvittaessa ylittää ilman mitään seuraamuksia. Huonompikin analyytikko ymmärtää, että keskisen Suomen metsät ovat kovan hakkuupaineen alla, eikä puunkulutusarvioissa kannata tuijotella koko maan kokonaislukuja vaan paneutua esimerkiksi maakunnittaisiin lukuihin.

Hyvin tärkeää on myös muistaa, mistä näissä ”kestävissä hakkuumahdollisuuksissa” on kyse: hakkuiden metsätaloudellisesta kestävyydestä. Metsien kestävä käyttö koostuu monesta muustakin osa-alueesta, kuten hyvinvoivasta metsäluonnosta, metsien virkistys- ja monikäytöstä sekä ilmastonmuutosta hidastavista metsien hiilinieluista. Ja niitä ei näissä laskelmissa kunnolla ole huomioitu.

Metsien hakkuutasoon vaikuttavat eniten talouden suhdanteet, valtion tukitoimet metsätalouden edistämiseksi, metsänomistajien puunmyyntihalukkuus ja metsäteollisuuden puuntarve. Mutta jos hakkuut jatkuvat maksimihakkuutasoja korkeampina, valtiovallan on löydettävä aikaisempaa tehokkaammat keinot turvata myös metsien virkistyskäyttö, metsäluonto ja metsien hiilinielut.

Tämä ei ole ihan yksinkertaista, mutta itsestään metsien nämä arvot eivät kasvavien hakkuumäärien Suomessa säily. Suojelurahoitusta lisäämällä, metsätalouden tukia uudelleen suuntaamalla ja retkeilyalueita lisäämällä vaikutuksia on joka tapauksessa mahdollista lieventää. Valtio voi luonnollisesti päättää myös laskea omien metsiensä hakkuu- ja tuottotavoitteita. Oman toimintansa vaikutuksia kompensoimaan tarvitaan mukaan myös puuta käyttäviä yrityksiä ja teollisuuslaitoksia. Virkistys- ja suojelualueiden lisäämisessä kaupungeilla ja kunnilla on myös merkittävä rooli. Näin toimintaan saadaan valtiolta laajemmat hartiat.

Harri Hölttä

Hallituksen puheenjohtaja

Suomen luonnonsuojeluliitto