Vangitut virrat

Kirjoitan tätä juttua Tuusniemellä, Juojärven rannalla. Pohjois-Savon maakuntajärvi tunnetaan puhtaasta vedestään ja muikustaan. Se voitaisiin tuntea myös esimerkiksi järvilohesta, mutta vaelluskalojen kulku järvelle on ollut mahdotonta vuodesta 1961.

Silloin valmistui Palokin voimalaitos, joka patosi Suomen 20:nneksi suurimman järven ja tuhosi kuuluisat kosket. Nykyään ne voisivat muodostaa huikean matkailukohteen aivan Lintulan luostarin vieressä.

Suomen jokireiteistä 90 prosenttia on ihmisen muuttamia, ja meillä on 310 säännösteltyä järveä.

Juojärven ja siihen virtaavien jokien tarina on tyypillinen. Suomen jokireiteistä 90 prosenttia on ihmisen muuttamia, ja meillä on 310 säännösteltyä järveä. Suurista järvistä ainoastaan Kuusamossa sijaitseva Kitka on patoamaton ja säännöstelemätön.

Suurista joista luonnontilassa ovat ainoastaan rajajoet Tornio-Muonio ja Teno sekä Simojoki Pohjois-Pohjanmaalla.

Suomi teollistui vesisähköllä

Vesivoimarakentamisen historia juontaa teollistumisen aikakaudelle. Ensimmäinen sähköä tuottava vesivoimala valmistui Helsingin Vanhankaupunginlahdelle vuonna 1876. Aina 1960-luvulle asti vesivoimalla tuotettiin suurin osa Suomen sähköstä, enimmillään jopa 90 prosenttia.

Jo Ruotsin vallan aikana vesistörakentamista ryhdyttiin sääntelemään. Silloin lakiin kirjattiin, että virrasta sai esimerkiksi myllyjä varten padota vain kaksi kolmasosaa. Vapaaksi jäänyttä virtaa kutsuttiin ”kuninkaanväyläksi”. Sitten ilmapiiri alkoi muuttua.

”1920- ja 30-luvuilla virtavesien säilyttämistä vapaina pidettiin suorastaan hulluutena, sillä niistä sai edullista kotimaista sähköä vaikeassa kansantaloudellisessa tilanteessa.”

”1920- ja 30-luvuilla virtavesien säilyttämistä vapaina pidettiin suorastaan hulluutena, sillä niistä sai edullista kotimaista sähköä vaikeassa kansantaloudellisessa tilanteessa”, Helsingin yliopiston kestävän sääntelyn apulaisprofessori Niko Soininen taustoittaa.

Kun Saimaan vedet padonnut Imatran voimalaitos – joka on edelleen Suomen suurin vesivoimala – valmistui vuonna 1928, sen kuviteltiin riittävän koko Suomen sähköntarpeeseen. Toisin kuitenkin kävi.

Nykyään kotimaisen vesivoiman osuus Suomessa kulutetusta sähköstä vaihtelee 10–20 prosentin välillä vuosittaisesta vesitilanteesta riippuen.

Valta vedestä

Vettä ei Suomessa voi omistaa kukaan. Sen sijaan kaikki vesialueet omistaa joku. Yleensä vesialueet ovat yhteisessä yksityisomistuksessa, eli ne omistaa osakaskunta, johon kuuluvat rantojen ja lähialueen maanomistajat.

Yleensä voimalan rakentaminen on lähtenyt liikkeelle siitä, että voimayhtiö on hankkinut omistuksen koskeen tai vesialueeseen, johon voimalaa suunnitellaan.

Kun Kemijokea padottiin, yhtiön miehet kulkivat talosta taloon ostamassa koskiosuuksia. Kuusamossa keskenään kilpailevat voimalarakentajat saapuivat jopa helikoptereilla rahasalkkujen kanssa korpikyliin kauppoja hieromaan.

Kun voimala on kerran vesistöön rakennettu, sen asema on vahva.

Kun voimala on kerran vesistöön rakennettu, sen asema on vahva.

”Vesilaki lähtee siitä, että voimalat ja luvat ovat lähtökohtaisesti pysyviä. Lupia ei voi peruuttaa ilman voimayhtiön tahtoa. Myös lupamääräysten pysyvyyssuoja on verraten vahva, vaikka sitä onkin vuosien saatossa heikennetty”, Soininen selittää.

Erikoinen piirre on, että voimalaa koskee lähtökohtaisesti sen rakentamisen aikainen lainsäädäntö. Yleensä voimalalla on kalatalouteen kuten kalateihin tai kalojen istutuksiin liittyviä velvoitteita. Muutamalta kymmeneltä vanhalta voimalalta ne puuttuvat vielä kokonaan.

”Vesilaki ei mahdollista täysin uusien kalatalousmää-räysten lisäämistä vanhoihin lupiin.”

Vesitalouslupa tuo voimayhtiölle omistusoikeuden kaltaisen oikeuden virtaamaan, vaikkei se itse vettä omistakaan, Soininen selvittää. Siksi yhtiö voi nykyisin jopa vaatia korvausta vedestä, joka juoksutetaan esimerkiksi kalatietä myöten voimalan ohi. Tämä suosii luonnonmukaisten kalateiden sijaan teknisiä kalateitä, joissa vettä virtaa vain ajoittain. Vesi on rahaa.

Kalateistä istutuksiin

Suurin vesivoimabuumi tapahtui aikanaan poik-keuslakien turvin. 1930- ja 40-luvulla säädettiin neljä poikkeuslakia helpottamaan voimaloiden rakentamista.

Vesistöjen säännöstely sallittiin vuonna 1934, ja vuonna 1939 tuli mahdolliseksi rakentaa kiinteä pato koko suuren vaelluskalajoen poikki.

Sotavuosista 1960-luvulle asti jatkuneella poikkeuslakien kaudella rakennettiin esimerkiksi Kemijoen alajuoksun jättivoimalat. Tuolloinkin lupaehdoissa oli kalatalousvelvoitteita, kuten kalateiden rakentamista. Osa kalateistä kuitenkin jätettiin lupaehtojen vastaisesti rakentamatta ja osa oli jo alunperin toimimattomia.

Kalatiet saivat tästä huonon maineen, ja viimeistään 1980-luvulle tultaessa kalatalousvelvoitteet painottuivat luontaisten vaelluskalakantojen hoidon sijaan kalatalousmaksuihin ja kalaston istutuksiin, jotka olivat usein myös voimayhtiöille edullisempia.

Lapin Ely-keskus on tutkinut aikoinaan tehtyjä Kemijoen ja Iijoen kalatalousvelvoitteita ja hakenut kaikkia tarkistettavaksi, sillä se pitää niitä alimitoitettuina.

Tasankomaan vesivoimaa

Voimalapadon muodostama este kaloille ei ole ainoa vesivoiman haitta. Suomi on alava maa, jossa vesistöjen pieniä pudotuskorkeuksia kompensoidaan vesistöjen säännöstelyllä virtausvoiman luomiseksi. Se vaikuttaa koko vesistöön.

Suomea onkin sanottu tasankovesivoimaloiden maaksi.

Suomi on alava maa, jossa vesistöjen pieniä pudotuskorkeuksia kompensoidaan vesistöjen säännöstelyllä virtausvoiman luomiseksi. Se vaikuttaa koko vesistöön.

Juojärvessä säännöstelyväli on maltilliset 65 senttiä, Kemijärvessä huimat seitsemän metriä. Biologisesti arvokas rantavyöhyke kärsii vedenpinnan vaihtelusta, ja esimerkiksi lintujen pesät voivat jäädä säännöstellyn veden alle.

30 tekojärvestä tunnetuimmat ja suurimmat ovat 1960- ja 70-luvuilla Kemijoen vesistöalueelle Luiron ja Kitisen latvoille Lappiin valmistuneet Lokka ja Porttipahta.

Vuositasolla tapahtuvan pitkäaikaisen säännöstelyn ohella on lyhytaikaista säätelyä, joka on myös haitallista.

”Esimerkiksi Kokemäenjoessa virtaama voi vuorokauden sisällä vaihdella täydestä juoksutuksesta lähes nollaan. Välillä koski on täynnä vettä ja välillä pelkkä liru. Kalatiekään ei auta, jos ei ole virtausta”, kalastusbiologi Mikko Koivurinta Varsinais-Suomen Ely-keskuksesta selvittää.

Kymmenien miljoonien avuntarve

1980-luvulla ilmapiiri alkoi muuttua vesivoimarakentamisesta vapaiden vesien suojeluun. Vuosina 1980–1987 voimaan tulleet koskiensuojelulait estävät rakentamisen useilla kymmenillä voimaloilta säästyneillä jokiosuuksilla. Lakikokonaisuutta pidetään Luonnonsuojeluliitossa yhä yhtenä suurimmista suojeluvoitoista.

Viime aikoina suunta on muuttunut myös rakennettujen vesistöjen osalta.

”Tällä vuosikymmenellä painopistettä siirretään luontaisten vaelluskalakantojen pelastamiseen, vaikka kalaston istutuksiakin tarvitaan edelleen”, Koivurinta kertoo.

Nykyhallitus on myöntänyt kansallisen kalatie-strategian puitteissa seitsemän miljoonan euron määrärahan kalojen vaellusreittien kunnostamisiin.

”Hyvä näin, mutta todellinen tarve olisi kymmeniä miljoonia”, Koivurinta muistuttaa.

Valtio on osallistunut yhden pienen voimalaitoksen ostamiseen voimayhtiöiltä pois energiantuotannosta. Käynnissä on useita kalan kulkua helpottavia hankkeita eri puolilla maata.

Ratkaisuja tarvitaan

Miten virtavedet, kalakannat ja vesivoima sitten voitaisiin sovittaa yhteen? Esimerkiksi Kemijoen alajuoksun voimaloihin tarvittaisiin toimivat kalatiet, jotta kala pääsisi nousemaan Rovaniemen kohdalta haarautuvaan rakentamattomaan Ounasjokeen ja Sierilään.

Luonnon kannalta parhaita ovat luonnonmukaiset kalatiet, joiden luomisessa voi hyödyntää voimalan viereen usein kuivilleen jääneitä alkuperäisiä jokiuomia. Niissä vesi virtaa ympäri vuoden, joten se tarjoaa myös elinympäristön virtavesien lajeille.

Luonnon kannalta parhaita ovat luonnonmukaiset kalatiet, joiden luomisessa voi hyödyntää voimalan viereen usein kuivilleen jääneitä alkuperäisiä jokiuomia. Niissä vesi virtaa ympäri vuoden, joten se tarjoaa myös elinympäristön virtavesien lajeille.

Suomen 221 vesivoimalasta 57 on isoja, yli kymmenen megawatin laitoksia. Nämä voimalat tuottavat yli 90 prosenttia Suomen vesisähköstä. Keskikastiin eli 1–10 megawatin laitoksiin kuuluu 83 voimalaa, kuten Juojärven kahlitseva 6,4 megawatin Palokki. Loput ovat alle yhden megawatin ”tippavoimaloita”, joilla ei ole juurikaan energiataloudellista merkitystä.

”Tällaisen voimalan pyörittäminen on harrastustoimintaa”, Koivurinta sivaltaa.

Suomen luonnonsuojeluliitto vaatii, että uusia voimalaitospatoja ei enää rakenneta. Vanhoissakin voimalaitoksissa tulisi varmistaa vaelluskalojen kulku ylä- ja alavirtaan. Lisäksi Luonnonsuojeluliitto ja sen piirit suunnittelevat voimalakohtaisen kokonaistarkastelun tekoa, jonka pohjalta voidaan tehdä esitys haitallisimpien patojen purkamisesta.

Monilla pienillä voimalaitoksilla on rakennushistoriallisia arvoja, joita Museovirasto vaalii. Luonnonsuojeluliitto on esittänyt kulttuurihistoriallisia arvoja sisältävien voimalaitosten kartoitusta, jotta niille voidaan suunnitella sopivia virtavesien ennallistustoimia.

Lakiin tarvitaan muutoksia

Monet ristiriidat lähtevät lainsäädännöstä, joten muutosta ei tapahdu, jos siihen ei kosketa.

”Muiden kuin säännöstelylupien osalta muutosprosessi on koettu raskaaksi. Se vaatisi vesilain muuttamista”, Niko Soininen toteaa.

Luonnonsuojeluliitto, Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö ja WWF esittävät vesilakiin muutosta, jolla voitaisiin vauhdittaa kalateiden rakentamista. Vesilain muutos mahdollistaisi kalatalousvelvoitteen lisäämisen niihin vesilupiin, joista se tällä hetkellä puuttuu.

Lakimuutos velvoittaisi luvan haltijan myös maksamaan sille määrätyn kalatien, jos vesistön patoamisesta ja säännöstelystä aiheutuu vahinkoa uhanalaisille kalakannoille. Aloite on nyt edennyt valtioneuvoston selvityshankkeeksi.

Lakimuutos velvoittaisi luvan haltijan myös maksamaan sille määrätyn kalatien, jos vesistön patoamisesta ja säännöstelystä aiheutuu vahinkoa uhanalaisille kalakannoille. Aloite on nyt edennyt valtioneuvoston selvityshankkeeksi.

Painetta virtavesien kunnostamiseen ja lakimuutoksiin tulee myös Suomen rajojen ulkopuolelta. EU:n vesipuitedirektiivi vuodelta 2000 ja sen tulkintaa täsmentävä EU-tuomioistuimen Weser-ratkaisu vuodelta 2015 velvoittavat kaikkia jäsenmaita pyrkimään vesistöjen hyvään ekologiseen tilaan.

”EU-lainsäädäntö luo paineita tehdä muutoksia vesilakiin. Erityisesti täysin kalatalousvelvoitteita vailla olevat vanhat voimalaitosluvat ovat EU-oikeuden kannalta ongelmallisia. Vihdoinkin on tapahtumassa jotakin”, Niko Soininen iloitsee.

Toisaalta vuosikymmeniä vatvottu Sierilän voimalaitos Kemijoella sai viime vuonna luvan korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Sierilästä tulisi toteutuessaan ensimmäinen iso vesivoimalahanke sitten vuonna 2001 Kitiseen valmistuneen Kelukosken voimalan.

Vesistörakentamisesta lienee siis odotettavissa lähiaikoina vilkasta keskustelua.

Juttua varten on haastateltu myös EKOenergian ympäristöpäällikkö Virpi Sahia.