Saavutettavuustyökalut

Suomen luonnonsuojeluliitto
Navigaatio päälle/pois

Ei se määrä, vaan…

”Suomi ei siis ole edes banaanivaltio, sillä banaaninkin kilohinta oli silloin ja on edelleen enemmän kuin paperin”, kirjoittaa Ismo Tuormaa Varoitusmerkkejä-kolumnissa.

Teksti Ismo Tuormaa, kuva Lauri Salminen
Julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 4/2018

Muistan, kun vuosia sitten väittelin erään ison metsäteollisuusjohtajan kanssa aiheesta, mitä Suomessa kannattaisi valmistaa hakattavista puista ja miten paljon hakkuita olisi kohtuullinen määrä.

Koska emme päässeet yksimielisyyteen hakkuiden ympäristövaikutuksista, ehdotin ajatusleikkiä, jonka mukaan unohtaisimme kokonaan luonnon ja puhuisimme vain rahasta. Löimme tästä perusperiaatteesta kättä päälle.

Ajatusleikissä sanoin, että kelpaisiko, jos Suomeen kehitettäisiin jokin hyvin kallis ja haluttu mekaaninen puuteollisuustuote (leikissä se oli puunappi), jonka myynnistä saataisiin kymmen- tai satakertainen kilohinta selluun ja paperiin verrattuna. Tämä ei itse asiassa olisi teoriassa edes vaikeaa, sillä jo 90-luvulla tehdyn Metsäntutkimuslaitoksen julkaisun mukaan Suomessa valmistettavan ja ulosvietävän paperin kilohinta oli kolme markkaa eli nykyrahassa noin 50 senttiä.

Tämän laskelman mukaan Suomi ei siis ole edes banaanivaltio, sillä banaaninkin kilohinta oli silloin ja on edelleen enemmän. Maailman hitaimmin puuta kasvavassa maassa tehdään siis yhä pääasiassa maailman nopeimmin käytettäviä puutuotteita kuten sanoma- ja vessapaperia, raakasellua tai raakalautaa. Tukin laatu heikkenee samaa tahtia ja osa siitä ajautuu myös kasvaviin kuitukasoihin.

Tähän perustuen kysyin, että jos tällainen tuote  (”puunappi”) kehiteltäisiin, eikö silloin hakkuiden määrää voisi vähentää nykyisestä vaikka puoleen ja netota silti moninkertaisesti rahaa nykytilaan verrattuna.

Metsäjohtaja suorastaan parkaisi, että mitä me sitten teemme kaikilla niillä muilla hakkaamattomilla puilla.

Nauroin katketakseni ja totesin, että emmekö me juuri sopineet, että välitämme vain rahasta.

Vastasin, että tuskin ne hakkaamatta jätettävät metsät huutaisivat ”tapa minut, tapa minut” ja suot vaatisivat välitöntä uudelleenojitustaan. Ne vain olisivat itseään, ekosysteemejä ja luonnon monimuotoisuutta varten.

Totesinkin, että tässä taitaa olla kyseessä enemmän psykiatrinen kuin talouspoliittinen ongelma. Metsäpomo murjotti.

Toki tuo oli vain ajatusleikki, mutta totta toinen puoli. Nykyisessä metsänhoidon mantrassa, jossa eräät tutkijat ja teollisuus kiihottavat toisiaan vain lisääntyvillä vuosikasvuilla, maailman suurimpien sellutehtaiden märillä päiväunilla ja kaikki aiemmat ennätykset ylittävillä hakkuilla ympäristökustannuksista välittämättä, on jotain neuvostoliittolaisen sairasta.

Pitäisikö määrän sijasta puhua enemmän metsänhoidon suunnasta ja metsien kestävistä tuotteista. Nykyiset sellutehtaat kun ovat vain sellutehtaita kaikista biopuheista huolimatta.

Ismo Tuormaa, 26.11.2018
Vapaa toimittaja

Luonnonsuojelija-lehti on Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenetu.
Tervetuloa norppajengiin! sll.fi/liity
Lue lehteä verkossa: sll.fi/luonnonsuojelija

”Lempilehteni, joka pitää airot meressä, jalat polulla ja sydämen taivaalla!”

Jaa sosiaalisessa mediassa