Ympäristökasvatus ennen ja nyt
Ajan henki hidasteena
Lapset ovat luonteeltaan tutkivia, innostuvia ja he ovat olleet aina kiinnostuneita puuhailemaan luonnossa, niin ennen kuin nykyäänkin. Siinä mielessä lasten luontosuhde ei ole muuttunut mihinkään vuosien varrella.
Sen verran lapset tarvitsevat tukea, että on joku, joka johdattaa heidät luontoon. Asfalttiviidakossa ei ole mahdollisuuksia ihmetellä ja tutustua koskemattomaan luontoon – ne kokemukset pitää hakea muualta. Nykyään lapsilla on myös paljon sähköisiä laitteita, kuten läppäreita ja älypuhelimia; mutta niitä ovela ympäristökasvattaja voi käyttää hyväksi toteuttaessaan luonnon helmassa ympäristökasvatusta!
Oma kiinnostukseni luontoon heräsi jo varhain kotimaakunnassani, Kymenlaaksossa. Tutkin metsässä eläimiä, kasveja, perhosia ja keräsin jopa linnunmunia. Omaan nuoruuteeni liittyy myös Kymijoen silminnähtävä pilaantuminen. Sekä rakkaus luontoon että huoli elinympäristömme pilaantumisesta ajoi minut vapaaehtoistyön pariin. Myös velvollisuudentunto on vienyt minua eteenpäin: kun näkee epäkohtia eikä virallinen taho lotkauta korvaansa, niin ainoa mahdollisuus on tehdä asialle itse jotain.
Varsinaista ympäristökasvatusta aloin tehdä 1980- ja 1990-luvulla, mutta jo sitä ennen työskennellessäni biologian ja maantiedon opettajana vein lapsia luontoon aina kun se oli mahdollista. Luonnossa näkee aina jotain uutta ja on vain ihmisestä kiinni, osaako luonnon pienistä tapahtumista nauttia ja oppia.
Alkuvaiheessa ympäristökasvatuksessa suurempi paino oli klassisessa luonnonsuojelussa, kuten rauhoitettuihin ja uhanalaisiin kasveihin ja eläimiin tutustumisessa. Nykyään korostetaan enemmän globaaleja ympäristökysymyksiä vesien saastumisesta aina ilmastonmuutokseen asti.
1960-luvulla ympäristökasvatuksen kehitys oli hidasta. Siihen vaikutti yhteiskunnassa vallinnut henki. Vasta 1970- ja 1980-luvulla alkoi tulla enemmän virallista toimintaa, kun ympäristöministeriö ja -lautakuntia perustettiin. Tällaiset puitteet tekivät ympäristökasvatuksestakin hyväksyttävämpää.
Ympäristökasvatuksen tarve on kasvanut viime aikoina sitä mukaan, kun ympäristöongelmat ovat lisääntyneet. Se on hidas tapa vaikuttaa, mutta se tuottaa tulosta: ihmisten ympäristötietoisuus on lisääntynyt, mikä onkin kaiken a ja o.
Risto Hamari
Luonnonsuojeluliiton Kymenlaakson piirin vuoden 2017 ympäristöpalkinnon saaja
Luonnosta on tullut trendi
Ympäristökasvatus on mennyt viime aikoina paljon eteenpäin. Päiväkodeilla on uusia menetelmiä innostaa lapsia luonnon pariin, luontokoulut ovat täynnä innokkaita lapsia ja kouluissa mennään entistä enemmän ulos oppimaan.
Muutenkin luonto ja siellä liikkuminen on nykyään entistä suurempi trendi. Villiyrtit kiinnostavat, terveysmetsiä perustetaan, metsissä harrastetaan polkujuoksua ja luontokuvaus on suositumpaa kuin koskaan. On myös huomattu luonnon allergioita ehkäisevä vaikutus.
Olen toisaalta myös huolissani. Tuntuu, että ihmisten perusluontotietämys on hakusessa: ei tunnisteta erilaisia lintuja ja kasveja ja oikean luonnon sijaan lapsia viedään sisäleikkipuistoihin köysillä kiipeilemään. Toivon, että myös lähiluonto löydettäisiin taas – kiipeily kallioilla ja luonnonpuissa.
Ikävä kyllä päiväkotien lähimetsä saatetaan kaataa kysymättä. Silloin menetetään luonnon tarjoamat kiipeilypuut, kiinnostavat kosteikot sammakonkutuineen ja jännät majanrakennuspaikat. Täytyy muistaa, että ihmisten luontosuhde syntyy tutkitusti jo varhaislapsuudessa. Tässä asiassa myös isovanhemmat voisivat olla avuksi. Edellinen sukupolvi tiedostaa usein luonnon merkityksen toimeentulolle ja terveydelle.
Tuntuu, että nykyään ollaan välillä jopa liian varovaisia ja pelätään luonnossa liikkumista. Tässä asiassa nykytekniikka voisi olla avuksi. Aikuiset voisivat päästää lapset omin nokkineen tutustumaan lähiluontoon, kunhan kännykän akussa on virtaa. Myös monet sovellukset voivat kannustaa lapsia luonnon pariin. Olenkin ollut ihastunut, kuinka taitavasti lapset kuvaavat luontoa.
Vapaaehtoistyö ympäristökasvatuksen parissa on antanut itselleni vuosien varrella todella paljon. Erityisen palkitseva kokemus oli kerran, kun ADHD-lapsi tutki innostuneesti kasveja luupilla maassa maaten ja kantoi kiviä mukanaan. Opettaja sanoi, ettei lapsi ollut ikinä tutkinut näin rauhallisesti ja kiinnostuneesti mitään.
On hienoa nähdä, minkälaisia positiivisia vaikutuksia luonnolla on.
Tarja Heikkonen
Suomen luonnonsuojeluliiton liittovaltuuston varapuheenjohtaja ja ympäristökasvattaja
