Porkkalan metsänvartija

Porkkalanniemellä on Suomen etelärannikon luonto pienoiskoossa. Kärkeen kuljetaan lehtonotkojen läpi, ikivanhojen tammien ohi, tumman mustikkametsän halki. Männyt ovat venkuraisia sateenvarjoja, pienillä kallionpäällissoilla kasvaa variksenmarjaa. Suon tuoksuun sekoittuu meri, ja yhtäkkiä sininen horisontti näkyy männynlatvojen takana.

Laskeudutaan loiskuvaan rantaan, aallot paiskautuvat pieniksi uima-altaiksi kallionkoloihin ja meri imaisee ne takaisin. Jääkauden loppurytinöissä sileytyneillä kallioilla on loputtomasti istuimia ja käärmekuvioita. Toisella puolella on lempeää maastoa, kallioseinämien suojaamia ketoja ja metsämansikoita. Kallion takana pystysuorat jyrkänteet laskevat mereen. Ollaan mantereella ja ulkosaaristossa.

Laskeudutaan loiskuvaan rantaan, aallot paiskautuvat pieniksi uima-altaiksi kallionkoloihin ja meri imaisee ne takaisin.

Lapsena halusin metsänvartijaksi Porkkalaan. Isä opetti sukeltamaan kalliolta veteen ja uimaan aallokossa. Kierrettiin niemenkärki uimalla, levättiin välillä lämpimillä kallioilla ja syötiin ruohosipulia. Näin kirkkaassa vedessä meduusoja ja tutkin levässä mönkiviä katkoja. Olen käynyt Porkkalassa kaiken ikäisenä. Teininä joskus vain katsomassa kuuta. Kerran näimme lapseni kanssa sukeltajan nousevan pintaan tyynestä vedestä – sillä oli itämerennorpan profiili.

Öljytankkeri törmäsi jäihin 1979 ja maalasi vesirajaan mustan raidan moniksi vuosiksi. Matalaa mertamme rasittavat valumat, ruoppaukset, risteilijät, roskat ja lämpeneminen, mutta sen suojelemiseksi on yhteinen tahto.

Toivottavasti meri vielä joskus jäätyy niin että niemen voi kiertää talvella. Aallot hyytyvät rantaan, näyttävät kiisseliltä.

Emilia Horttanainen

Raaseporin Luonto ry