Ystävää etsimässä
Kauan sitten, ihminen sytytti ensimmäisen nuotion. Sitä pidetään yhtenä merkittävimmistä askelista luonnon hyödyntämisessä ja lajimme selviytymistarinassa. Ystävän kanssa nuotion äärellä on hyvä pohtia elämää sekä yhteistä luontoamme.
Jo esiäitimme sekä -isämme ovat istuneet tällä samalla maaperällä, tulen äärellä ja luoneet vuorovaikutussuhdettaan luontoon, uskoen siellä esiintyvän erilaisia henkiä ja voimia.
Heidän aikanaan ei ollut vielä tietoa siitä, että he olivat rakennusaineiltaan yhtä ja samaa kaiken muun elävän ja elottoman kanssa. He toimivat luontaisesti tiiviissä yhteydessä luontoon ja toisiinsa.
Meidän olisi hyvä ottaa mallia varhaisista ihmisistä ja heidän suhteestaan luontoon sekä yhteisökeskeisestä elämästä. Voimme kutsua heidän ja luonnon välistä suhdettaan luonnonystävyydeksi. Me kaipaamme ystävää. Ystävän kanssa voi olla vuorovaikutuksessa.
(Luonnonystävyyden lisäksi ihmisten on täytynyt tulla toimeen keskenään. Jos kovin monella olisi ollut oma ehdoton mielipiteensä, jota olisi huudeltu toisille ainoana totuutena, olisikohan yksikään yhteisö kestänyt aikojen saatossa.)
Nykyään paikallisilta saman nuotion äärellä istuvilta yhteisöiltä vie sijaa erityisesti aatteellinen yhteisöllisyys. Se on luonnosta irrallaan, sisätiloissa. Se elää sosiaalisessa mediassa erilaisina ryhminä, joiden jäsenet ovat eri puolilta maatamme. Keskustelukulttuuri somessa on usein tuhoava, ei rakentava. Aika jota nyt elämme vaatii meiltä yhteisöllisyyttä ilman aatteellisia rajoja, sillä me olemme kiistatta yhtä luonnon kanssa ja yhteisten ongelmien äärellä.
Ulkoiluharrastusten suosio on kasvanut korona-aikana. Ihmiset ovat löytäneet yksilöllisiä tapoja kehittää luontosuhdettaan. Monipuolinen retkeily eri vuodenaikoina, lintujen havainnointi sekä luontokuvaus ovat yhä useammalle mieluisaa tekemistä.
Luonnonsuojelulliset tahot ovat saaneet tavanomaista enemmän lahjoituksia. Yhä useampi tuntee olonsa kotoisaksi luonnossa ja huomaa ympäristönsä merkityksellisyyden.
Luonnossa liikkuessaan, sinisin sormenpäin mustikoita maistellessaan, tai saadessaan kalan ravinnokseen saa ihminen onnistumisen kokemuksia, jotka vaikuttavat myönteisesti itsetuntoon. Luonto antaa kokemuksen yhteenkuuluvuudesta maailmaan ja saamme sieltä voimavaroja. Maaperässä, puissa, taivaalla, kivillä ja kallioilla on kaikkialla elämää. Metsässä ei koskaan ole yksin. Luonto on saanut vanhoja ystäviään takaisin, ystäviä joilta se oli jäänyt unohduksiin. Kenties on niin, että meille ihmisille on luontaista, että epävarmojen aikojen tullen kaipaamme olemassaolollemme vahvistusta. Silloin astelemme pehmeälle mättäälle, ehkä lumelle, tai käymme kajakin kyydissä veteen. Kuitenkin takaisin ystävän luokse, takaisin juurillemme – ja juuremme ovat luonto.
Jenna-Marie Laine
Keski-Karjalan Luonto ry:n puheenjohtaja, perhepäivähoitaja, muusikko sekä rengastaja
Kolumni on julkaistu Karjalaisessa 12.3.2021 (maksumuurin takana).