Puhiksen pakinat / Pahiksen pukinat #6: Tekoälyä, tekosyitä ja tekohengitystä

1. LUOJAN LUOMA

Alussa oli Sana. Tai ehkä teko. Mene ja tiedä.

Raamatun mukaan Jumala loi taivaan, maan, kasvit, eläimet ja ihmisen. Ihminen puolestaan ryhtyi melko pian nimeämään kaikkea näkemäänsä ja tekemään siitä omia versioitaan.

Suomen kielessä on tässä kohtaa mukava työnjako: Luoja luo, luonto muovaa, ihminen tekee ja tekoäly tuottaa. Ainakin tällä hetkellä.

Luominen on hieno sana. Säveltäjä luo musiikkia, kirjailija maailmoja ja taiteilija teoksia. Mainostoimisto luo brändiuniversumin, vaikka todellisuudessa olisi vain vaihdettu logon vihreä vähän toisenlaiseksi vihreäksi.

Jumalan luomistyötä ei tietääkseni kutsuta tuotannoksi. Eikä Luojan kerrota käyttäneen kuvapankkia, asiakasprofiileja tai kielimallia. Hän katsoi työnsä jälkeä ja totesi sen hyväksi.

Ihminen katsoi samaa ja totesi, että tuohon voisi rakentaa datakeskuksen.

2. LUONNON MUOVAAMA

Luonto ei varsinaisesti tee eikä luo samalla tavalla kuin ihminen. Se kasvaa, kehittyy, sopeutuu ja muovautuu. Joki uurtaa uomansa, kallio hioutuu, metsä uusiutuu ja laji muuttuu sukupolvien mittaan.

Luonnollinen tarkoittaa kielessämme yleensä aitoa tai luonnossa syntynyttä. Kun ihminen valmistaa siitä oman vastineensa, suomen kieli iskee sanan eteen usein teko-alkuosan. Niin saatiin tekokukka, tekokuitu, tekoturkis, tekonurmi, tekolumi, tekojää, tekoallas ja tekojärvi.

Luonnosta on siis tehty uusintapainoksia jo kauan ennen tekoälyä.

Eikä kaikki ihmisen tekemä tietenkään ole huonoa. Tekojää kantaa luistinta, tekolumi suksea ja tekohengitys voi pelastaa ihmisen hengen. Tekonivel auttaa kävelemään ja tekosydän saa luvan lyödä ihan tosissaan.

Sanan alku ei siis vielä ratkaise, onko asia hyvä vai huono. Tekokukka voi säästää vettä, tekoturkis eläimen ja tekonurmi – no, tekonurmi ainakin kentänhoitajan hermoja.

Luontokaan ei silti ole mikään automaattinen hyvyyden tyyssija. Siellä syödään naapureita, vallataan elintilaa ja lisäännytään ilman rakennuslupaa. Luonnolla on kuitenkin jotakin sellaista, mitä ihmisen jäljitelmällä ei ole: pitkä historia, yhteys muuhun elämään ja kyky pitää yllä sitä kokonaisuutta, johon mekin kuulumme.

Tekokukan voi vaihtaa uuteen. Kadonnutta lajia ei.

3. IHMISEN TEKEMÄ

Teko tarkoittaa pohjimmiltaan tekemistä ja sen tulosta. Rikoksella on tekoaika, tekohetki ja tekopaikka. Tässä teko on tapahtuma, jonka joku on saanut aikaan.

Etuliitteenä teko– alkaa kuitenkin helposti epäillä aitoutta. Tekijällä voi olla tekosyy, tekoyskä ja aivan tekohauska selitys sille, ettei hän ollut tapahtumahetkellä missään lähelläkään tekopaikkaa.

Tekopyhä ei ole kovin pyhä eikä tekoitku välttämättä tarkoita surua. Tekotaiteellinen teos voi olla hyvinkin huolellisesti tehty ja silti teennäinen.

Tekohauska pakina on puolestaan sellainen, jolle kirjoittaja itse kyllä nauraa; lukija huomaa lähinnä kohdan, jossa olisi pitänyt nauraa.

Nyt tunnette tämänkin palstan lajityypin.

Teko– ja keino- eivät nekään tarkoita aivan samaa. Teko– jäljittelee usein esikuvan ulkomuotoa tai ominaisuuksia: tekokukka muistuttaa kukkaa ja tekohammas hammasta. Keino– taas korvaa pikemminkin jonkin toiminnon. Keinomunuaisen ei tarvitse näyttää munuaiselta, kunhan se hoitaa hommansa.

Mutta miltä äly näyttää?

Pitäisikö puhua tekoälystä vai keinoälystä? Tekoäly voitti sanakilpailun ehkä siksi, että keinoäly kuulostaa siltä kuin joku olisi luntannut Mensan testissä.

Tekoäly on sanana vähän liiankin onnistunut. Tekokukka kertoo heti olevansa kukkaa muistuttava esine. Tekoäly taas kuulostaa melkein uudelta älyn lajilta.

Ihmisen tekemässä olennaista ei kuitenkaan ole vain lopputulos. Joku päättää, mitä tehdään, miksi tehdään ja mitä seurauksia siitä voi olla. Joku myös vastaa, jos homma menee pieleen.

Tätä korostaa somessakin pyörivä Ihmisen tekemää -hanke. Kysymys ei ole siitä, että kaikki tekoälyllä tehty olisi automaattisesti huonoa. Kysymys on siitä, pysyvätkö ajattelu, valinnat ja vastuu ihmisellä.

Ihmisen tekemä voi olla mestariteos tai ympäristörikos. Pelkkä ihmisalkuperä ei siis vielä takaa viisautta.

Siihen tarvittaisiin ekoälyä.

4. TEKOÄLYN TUOTTAMA

Tekoäly ei oikeastaan luo samalla tavalla kuin Luoja, luonto tai ihminen. Se tuottaa. Kielimalli ennustaa, mikä sana sopisi seuraavaksi. Se tekee sen niin taitavasti, että arvausta on toisinaan vaikea erottaa tiedosta.

Generatiivinen tekoäly tuottaa usein geneeristä tekstiä.

Jo tuo lause kuulostaa epäilyttävästi siltä kuin tekoäly olisi itse tuottanut sen.

Geneerisyys ei silti ole tekoälyn vakavin ongelma. Vakavampaa on jäljen vakuuttavuus. Teksti soljuu, kuva näyttää uskottavalta ja puheääni kuulostaa luonnolliselta. Joskus vasta kuudes sormi tai väärään suuntaan virtaava Aurajoki paljastaa, ettei tekijä ollut aivan tästä maailmasta.

Tekokukan erottaa aidosta viimeistään koskettamalla. Uusimpien tekoälymallien tuottamaa tekotodellisuutta ei enää välttämättä erota todellisuudesta edes suurennuslasilla.

Brittiläinen matemaatikko, tietojenkäsittelytieteen uranuurtaja ja toisen maailmansodan aikainen koodinmurtaja Alan Turing pohti aikanaan, pystyisikö kone esiintymään niin vakuuttavasti, ettei ihminen tunnistaisi sitä koneeksi.

Ismo Leikola – suomalainen stand up -koomikko ja maailman hauskin mies – on luonnehtinut nykyasetelman vielä osuvammin: nyt ihmisen pitääkin vakuuttaa tietokoneelle, ettei ole robotti.

Minäkin muistan, kun aikanani liityin tämän uutiskirjeen tilaajaksi ja klikkailin luonnonsuojelupiirin sivulla liikennevaloja todistaakseni koneelle olevani ihminen.

Kone ei ilmeisesti luota minuun. Tunne on molemminpuolinen.

Tästä päästään tekotodellisuuden vakavampaan puoleen. Taloustieteilijä Sixten Korkman on varoittanut siitä, kuinka sosiaalisen median algoritmit kärjistävät vastakkainasetteluja ja tekoäly sotkee totuuden ja valheen rajaa.

Totuus on vähän kuin puhdas ilma: kaikki tarvitsevat sitä, mutta joku voi tienata hyvin sillä, että se pilataan. Huomiotaloudessa valhe voi olla totuutta tuottoisampi.

Samalla tavalla luonnonvaran ylikäyttö voi olla lyhyellä aikavälillä kannattavampaa kuin sen suojeleminen.

Hyöty jää yhdelle. Haitta jaetaan kaikille.

Korkmanin huolesta on lyhyt matka kahden vanhan filosofin seuraan. He eivät tunteneet tekoälyä, mutta vallasta ja ihmisluonnosta heillä oli sitäkin enemmän sanottavaa.

Englantilainen filosofi Thomas Hobbes (1588–1679) kuvasi Leviathanissa luonnontilaa turvattomaksi kamppailuksi, jossa yhteisen esivallan puuttuessa kukaan ei voi luottaa kehenkään. Siksi ihmiset tarvitsevat yhteisen vallan, säännöt ja valvonnan.

Geneveläissyntyinen Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) korosti puolestaan vapautta, kansan suvereniteettia ja yhteistä tahtoa. Oikeutettu yhteiskunta ei hänen mukaansa perustu vain hallitsijan käskyvaltaan, vaan kansalaisten omaan osallistumiseen yhteisen tahdon muodostamisessa.

Yksinkertaistaen: Hobbes kysyy, miten estetään kaaos. Rousseau kysyy, miten säilytetään vapaus ja itsehallinto.

Hobbes tunnistaisi sosiaalisen median kommenttiketjusta varmasti jotakin tuttua: kaikki taistelevat kaikkia vastaan, eikä kukaan luota kehenkään. Hänen lääkkeensä olisivat yhteiset säännöt, vastuut ja valvonta.

Ongelma vain on, että suurista alustayhtiöistä on itsestään tullut yksityisiä Leviathaneja. Ne päättävät, mitä näemme, mutta niiden valtaa ohjaa yhteisen hyvän sijasta huomion myyminen.

Rousseau taas kysyisi, onko algoritmien muokkaama mielipide enää ihmisen oma. Jos järjestelmä näyttää meille jatkuvasti juuri niitä pelkoja, ennakkoluuloja ja suuttumuksia, joihin reagoimme voimakkaimmin, muodostammeko itse yhteistä tahtoa vai tuotetaanko meille sopivat reaktiot valmiiksi?

Luonnonsuojelussa Hobbesia ja Rousseauta ei tarvitse panna taistelemaan keskenään.

Suomen luonnonsuojeluliiton uudessa strategiassa ylikulutus tunnistetaan luontokadon ja ilmastokriisin juurisyyksi. Siinä kuuluu Rousseau: yhteiskunta on opettanut meidät haluamaan aina vain lisää.

Käytännön luonnonsuojelussa tarvitaan kuitenkin myös Hobbesia. Kauniit arvot eivät yksin suojele metsää, rantaa tai lajia. Tarvitaan lakeja, kaavamääräyksiä, ympäristölupia, valvontaa ja joskus muutoksenhakua.

Rousseau antaa luonnonsuojelulle päämäärän. Hobbes antaa sille säännöt ja toimeenpanovallan.

Tekoälystä voi olla luonnonsuojelijalle paljonkin hyötyä. Se voi käydä läpi kaava-aineistoja, vertailla selvityksiä, seurata kuulutuksia ja määräaikoja sekä kääntää viranomaiskieltä tavallisen ihmisen ymmärrettäväksi. Se voi vapauttaa vapaaehtoisten aikaa siihen tärkeimpään: vaikuttamiseen.

Mutta koneelle ei voi antaa päätettäväksi, mikä on arvokasta, mitä puolustetaan ja millä hinnalla. Se ei saa yksin määrittää järjestön kantaa, julkaista tarkistamattomia väitteitä tai miettiä, kenet saisi sopivalla hetkellä peloteltua lahjoittamaan.

Sama koskee vallan jakautumista järjestön sisällä. Jäsen ei ole algoritmille syötettävä asiakasprofiili vaan järjestön vallankäyttäjä. Paikallisyhdistys ei ole sisältökaivos vaan paikallisen tiedon ja toiminnan lähde.

Tekoälyä ei myöskään pidä kuvitella aineettomaksi. Pilvipalvelu ei nimittäin leiju pilvessä. Se toimii suuressa hallissa jonkin kunnan maa-alueella, kuluttaa sähköä ja käyttää vettä jäähdytykseen.

Tekoalusta on siis hyvin todellinen alusta.

Ja se vie maa-alaa.

Tästä päästään ekotekoon ja sen pahaan kaksoisveljeen, tekoekoon. Ekoteko parantaa luonnon tilaa. Tekoeko tuottaa lähinnä ekologisen vaikutelman.

Tekoäly voi auttaa tekemään ekotekoja. Ilman ihmisen ekoälyä se voi kuitenkin yhtä hyvin tehostaa ylikulutusta, viherpesua ja energiankulutusta.

Tekoäly osaa vastata yhä paremmin kysymykseen, miten jokin tehdään. Ekoälyn tehtävä on kysyä, miksi se tehdään, mihin kaikkeen se vaikuttaa ja pitäisikö sitä tehdä ollenkaan.

Entä tämä pakina? Kuka valitsi aiheen? Kuka tarkisti väitteet? Kuka heitti huonot ehdotukset roskiin? Kuka vastaa lopputuloksesta? Jos tekstissä on virhe, vastuu on minun. Jos siinä on huono vitsi, sekin on minun. Tekoäly olisi ehkä keksinyt paremman, mutta Pahis ei suostunut.

Tekoälyä voi käyttää.

Ekoälyä ei voi ulkoistaa.

Sauli Luttinen