Puhiksen pakinat/Pahiksen pukinat #5: Heureka! Se valui suolta…

Suomen kielen sana nero on kiinnostava tapaus. Jo 1700-luvulla suomen kielen sanoja sanakirjaansa kuin marjoja metsistä kerännyt pappi ja kansanperinteen tallentaja, Rantsilassa (nyk. osa Siikalatvan kuntaa Pohjois-Pohjanmaalla) vaikuttanut Christfrid Ganander, kirjoitti sen merkinneen paitsi järkeä myös taitoa, kykyä ja voimaa. Sana on itämerensuomalaisissa murteissa esiintynyt jo ammoin muodoissa neru, nere ja nerokas. Sanan arvellaan olevan jopa paljon vanhempaa perua kuin sen indoeurooppalainen vastine, latinan genius. Neroksi ei siis kutsuttu vain oppinutta tai poikkeuksellisen älykästä ihmistä, vaan sellaista, joka osasi nähdä tilanteessa jonkin oivalluksen – keinon, jota muut eivät vielä olleet huomanneet.

Toisin sanoen: nero ei välttämättä keksi kokonaan uutta maailmaa. Hän vain järjestää olemassa olevat palaset hieman paremmin.

Tämä ajatus tulee väistämättä mieleen, kun tarkastelee viime aikoina tietyissä piireissä ja foorumeilla keskusteluun pulpahdellutta ehdotusta Lounaismaan kansallispuistosta – sen ideasta nimenomaan.

Kansallispuistojen perustaminen Suomessa on perinteisesti melko suoraviivaista. Löydetään arvokas luontoalue, säädetään laki ja perustetaan uusi puisto. Malli toimii, mutta samalla se on raskas ja usein myös kallis. Uusi puisto tarkoittaa käytännössä uutta hallintokokonaisuutta, uusia rakenteita ja lisää ylläpitoa.

Lounaismaan ehdotuksessa on kuitenkin pieni mutta merkittävä oivallus. Sen sijaan että perustettaisiin kokonaan uusi kansallispuisto, yhdistettäisiin kaksi jo olemassa olevaa suojelukokonaisuutta: Kurjenrahkan kansallispuisto Varsinais-Suomessa ja Vaskijärven luonnonpuisto Satakunnan puolella.

Ikään kuin luontopolitiikan LEGO-rakennelma: palikat ovat jo pöydällä, mutta joku huomaa, että niistä saa paremman kokonaisuuden, kun ne kytketään yhteen. Toisin sanoen mitään täysin uutta ei tarvitse rakentaa – palikat ovat jo olemassa, ne vain asetetaan hieman nerokkaammin paikalleen.

Hallinnollisesti ajatus on lähes häkellyttävän yksinkertainen. Kahdesta erillisestä yksiköstä syntyisi yksi suurempi kokonaisuus. Hallinto ei välttämättä kasvaisi – pikemminkin se voisi jopa yksinkertaistua. Samalla ekologinen kokonaisuus vahvistuisi ja suojelualueet muodostaisivat yhtenäisemmän verkoston.

Ja juuri tässä kohtaa alkaa pulpahdella se edellä mainittu nerokkuus.

Suomen nykyinen hallitusohjelma suhtautuu varsin pidättyvästi uusien kansallispuistojen perustamiseen. Taloudellinen liikkumavara on rajallinen, eikä uusia kustannuksia mielellään kasvateta. Mutta jos kansallispuisto syntyykin yhdistämällä olemassa olevia rakenteita, yhtälö muuttuu. Hallinnollinen kokonaisuus ei välttämättä kasva lainkaan – ehkä jopa päinvastoin.

Samaan aikaan saavutetaan jotakin, mikä on kirjattu lähes kaikkiin ympäristöstrategioihin: luonnon monimuotoisuuden vahvistaminen ja suojeluverkoston kehittäminen.

Tässä kohtaa kuvaan solisee vielä kolmaskin näkökulma – Saaristomeren kansallispuisto.

Saaristomeri on yksi Suomen tunnetuimmista suojelualueista. Purjehtijat, mökkeilijät ja matkailijat tuntevat sen hyvin. Saaristo on monelle suomalaiselle kesän maisema ja monelle kunnalle myös tärkeä elinkeinojen lähde. Siksi se on myös poliittisesti kiinnostava kohde: siellä kohtaavat luonto, virkistyskäyttö ja matkailutalous.

Mutta Saaristomeri ei ole vain saaristo. Se on ennen kaikkea valuma-alueensa loppupiste. Saaristomeren hyvinvointi ratkaistaan nimittäin usein kaukana saarista – siellä missä vesi lähtee liikkeelle.

Kaikki vedet Lounaismaan metsistä, pelloilta ja soilta päätyvät lopulta Saaristomereen. Se, mitä tapahtuu sisämaassa, näkyy ennemmin tai myöhemmin meressä.

Ja tässä kohtaa Lounaismaan kansallispuisto saa vielä yhden ulottuvuuden.

Luonnontilaiset ja ennallistetut suot toimivat valuma-alueella luonnon omana suodatusjärjestelmänä: ne hidastavat veden virtausta, pidättävät kiintoainetta ja sitovat ravinteita, jolloin osa Saaristomereen muuten päätyvästä kuormituksesta jää jo matkalle.

Toisin sanoen: jos Saaristomeren kansallispuisto on saariston kruunu, sen hyvinvointi alkaa kaukana sisämaan soilla.

Ja tässä kohtaa kuvio alkaa näyttää jälleen yhdeltä niistä harvinaisista tilanteista, joissa kaikki voittavat.

Luonnonsuojelu vahvistuu.
Saaristomeren tila kohenee valuma-alueen kautta.
Hallinnollinen ratkaisu voi jopa yksinkertaistua.
Ja samalla yksi Suomen tunnetuimmista matkailualueista saa entistä vahvemman ekologisen selkänojan.

Jos joku haluaisi olla hieman ironinen, voisi todeta, että tässä on poliittisesti poikkeuksellisen mukava yhtälö: luonnonsuojelijat saavat vahvemman suojeluverkoston, ja samaan aikaan purjehtijat, mökkeilijät ja matkailuyrittäjät saavat entistäkin kiinnostavamman ja puhtaamman Saaristomeren.

Toisin sanoen – jälleen yksi pieni win–win.

Ehkä nerokas ajatus toimii lopulta vähän samalla tavalla kuin vesi Lounaismaan soilla. Se ei ryntää suoraan mereen, vaan kulkee hitaasti: suolta ojaan, ojasta puroon, purosta jokeen. Matkalla se seestyy, kirkastuu ja jättää turhat epäpuhtaudet matkan varrelle. Ja kun se lopulta päätyy Saaristomereen, jäljellä on vain puhdasta vettä, kuin kirkas ajatus – sellainen, jonka äärellä moni saattaa yhtäkkiä huomata sanovansa: Heureka – miksei tätä keksitty jo aikaisemmin?

Ehkä nerokkuus onkin lopulta vain sitä, että hyvä ajatus löytää oman uomansa mahdollisimman monien mieliin – niin kansalaisten kuin päättäjienkin.

Sauli Luttinen