Puhiksen pakinat/Pahiksen pukinat #4: JOULUTARINA: Sikamaista nimittelyä

Ollessani vielä pikku poikanen isoisäni tokaisi usein: ”Nätti ku sika pienenä.” Nyt isona huomaan, miten ruma nimittely somessa ja sen ulkopuolellakin on lipsahtanut arjeksi. Meille ehkäpä nykyään vain joulu tuo hetkeksi rauhan ja sopusoinnun, hengähdyksen sekä korville että luonnolle. Joulu kun on siitä merkillinen juhla, että samaan pöytään mahtuvat kinkun lisäksi vaikkapa Karl von Linné, Elias Lönnrot, Saaristomeri, Spede Pasasen dieetti ja sveitsiläinen sikavitsi – eikä kukaan pidä sitä outona. Ja jos esimerkiksi haluat tietää, miksi allekirjoittaneen nimi alkaa epäilyttävästi muistuttaa tupla-emakkoa, jatka lukemista!

Joulun aikaan on helppo unohtaa, että yksi ihmisen vanhimmista kumppaneista on ollut sika – kotieläin, jonka historia ulottuu yli kymmenentuhannen vuoden taakse ja jonka merkitys korostui erityisesti pohjoisen talven kynnyksellä. Sika kesytettiin sekä Lähi-idässä että Kiinassa varhaisella kivikaudella, ja se kulki maanviljelyn mukana Eurooppaan, risteytyen matkalla villisikojen kanssa. Tämän myötä siitä tuli monimuotoinen osa ihmisen arkea. Suomeen sika saapui varhaisen maatalouden myötä noin 3000–2500 eaa., ja siitä kehittyi nopeasti talon tärkeimpiä kotieläimiä – eläin, joka auttoi selviämään pitkän talven yli.

Sika söi sen, mitä ihminen ei voinut hyödyntää, ja tarjosi vastineeksi lihaa, talia, nahkaa ja jopa ennustusten aineksia jouluperinteissä. Nykyinen joulukinkku ei siten ole vain ruokatapa, vaan kaiku kivikautisesta selviytymisen logiikasta, jossa ihminen ja kotieläin jakoivat yhteisen talouspiirin. Joulu kutsuu katsomaan tätä jatkumoa lempeästi ja kiitollisesti – luonnon ja kulttuurin pitkää suhdetta, joka kantaa meitä edelleen läpi talven.

Suomen kielen sika on poikkeuksellisen vanha eläinnimi. Se juontuu uralilaisesta kantasanasta śika, joka on säilynyt lähes muuttumattomana kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä ja tarkoittanut sekä villisikaa että varhaista kotisikaa jo tuhansia vuosia ennen maatalouden vakiintumista. Sanan arkaainen vakaus kertoo paitsi eläimen taloudellisesta merkityksestä myös siitä, kuinka varhaisessa vaiheessa sika liittyi suomalais-ugrilaisten kansojen elinpiiriin – niin lähelle kotipihaa, kaskimaita ja metsän rajaa, ettei sen nimeä koskaan korvattu lainasanalla.

Carl von Linnén monumentaaliset teokset Systema Naturae (1735–1758) ja Species Plantarum (1753) loivat pohjan modernille biologiselle luokittelulle ja koko nykyiselle tieteelliselle lajien nimeämisjärjestelmälle. Villisian tieteellinen nimi Sus scrofa ja kasvien kaksiosaiset latinankieliset nimet ovat osa tätä järjestelmää, joka asetti kaikki elolliset olennot yhteiseen, vertailtavaan maailmankuvaan. Linnén työn ansiosta kasvien ja eläinten järjestäminen ei enää ollut paikallisten nimien monenkirjavaa kudosta, vaan täsmällinen ja kansainvälisesti ymmärrettävä kieli.

Tähän tieteelliseen runkoon Elias Lönnrot rakensi suomalaisen kerroksen julkaistessaan Flora Fennican vuonna 1860 (uudistettu painos 1866). Lönnrot ei ainoastaan suomentanut latinalaisia nimiä, vaan loi kasveille uuden suomenkielisen nimistön, jossa kansanrunouden kuvallisuus ja arkinen kokemus kohtaavat tieteellisen luokittelun. Hänen nimeämisensä eivät ole pelkkiä käännöksiä, vaan kielellisiä tulkintoja siitä, millaisena kasvi näyttäytyi suomalaiselle luonnonlukijalle ja kerääjälle.

Näin syntyi myös eläinmetaforien rikas kerrostuma suomalaisessa kasvinimistössä. Lönnrot toi Linnén järjestelmään kotipihan ja kansanperinteen näkökulman: kasvit kuten sianpuolukka, siankärsämö ja sianminttu saivat nimensä paitsi ulkonäkönsä ja käyttönsä myös talonpoikaisen elämänpiirin ja eläinten läheisyyden perusteella. Sika oli arjen luokittelija – kasvi kelpasi tai ei kelvannut ihmiselle, mutta sika söi sen varmasti – ja samalla kulttuurinen hahmo, johon liittyi rehevää huumoria ja maanläheisyyttä.

Näin Linnén luonnontieteellinen selkeys ja Lönnrotin runollis-kansanomainen ilmaisu muodostivat yhdessä kokonaisuuden, jossa kasvit saivat tieteellisen paikkansa globaalissa järjestelmässä, mutta myös oman tarinansa suomalaisessa maisemassa. Sian jäljet Lönnrotin nimistöissä muistuttavat, ettei luontoa aikanaan ymmärretty vain laboratorioiden ja luokittelutaulukoiden kautta, vaan ennen kaikkea yhteiselona – ihmisen, eläimen ja kasvin jakamana kokemuksena.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin? Luttinen-nimen historiallisesta taustasta löytyykin jotain hämmentävän tuttua…

Kuopion maalaiskunnan vanhin Luttila-niminen talo heijastaa poikkeuksellisen selvästi Luttinen-nimen alkuperää: talo on nimetty siellä asuneen suvun mukaan. Varhaisin tunnettu isäntä on 1500-luvulla mainittu Antti Ollinpoika Luttinen, ja suku jatkuu talossa pitkälle myöhempiin vuosisatoihin. Tämä osoittaa, että Luttinen oli Savossa jo varhain vakiintunut henkilönnimi, josta talonnimi kumpusi. Etymologisesti nimi voidaan palauttaa joko kristilliseen Lucianus-muunnokseen (Lutsiainen) tai germaaniseen Ludwig-linjaan (Lutviikki), sillä molemmat selitykset sopivat äänteenmuutoksiin. Selvää kuitenkin on, että Luttinen on tässä yhteydessä henkilönnimestä kehittynyt sukunimi, ei murresanasta lähtöisin oleva lisänimi.

Suomen etymologinen sanakirja liittää lutti/luttu-sanaperheen merkityksiin litistymisen ja laihuuden: lutistaa tarkoittaa ’puristaa’, luttu voi merkitä ’litistynyttä tai huonoa’, ja erikoismerkityksenä lutti on ’poikueen laihduttama emäsika’. Kaikki nämä palautuvat kantamuotoon lutta ’ohut, litteä’, josta on johdettu myös linnustuksen termejä kuten luttonen ja lutsake. Näillä murresanoilla ei ole historiallista yhteyttä Luttinen-sukuun, mutta ne selittävät, miksi nimen äännerakenne on voinut myöhemmin herättää kansanomaisia rinnastusmielikuvia. Sukunimen todellinen tausta on henkilönnimistössä, kun taas lutti-sanue edustaa aivan toista, arkisempaa kielellistä kerrostumaa.

Miten on Saulin kanssa sitten? Jos puolisoltani kysytään, hän vastaa mitä todennäköisimmin: ”It’s complicated…”

Sveitsiläinen ystäväni selitti kerran hymyssä suin, että hänen murteessaan – Schwiizertüütschissä – nimi Sauli olisi muka diminutiivi saksan sanasta Sau, ”emakko”. Ajatus on etymologisesti yhtä kestävä kuin fondue-haarukka suklaamaljassa, mutta kielivitsinä verraton: sveitsinsaksan diminutiivipääte -li liitettynä Sau-sanaan tuottaa kyllä muodon Säuli, mutta se tarkoittaa pikkuporsasta, ei ”pikkuemakkoa”, eikä varsinkaan raamatullista Saulia. Toisaalta onhan porsaitakin kahta eri sukupuolta, ja sika-äidin ovat nekin kaikki, laulun sanojen mukaan kuitenkin. Nimi Sauli juontuu heprealaisesta nimestä Saul, ”pyydetty”, vaikka ystäväni tulkinnassa se merkitsisi lähinnä ”söpöä sikalasta karannutta”. Tästäkin voi päätellä, että etymologia on tiedettä – ja sveitsiläinen huumori oma tieteenhaaransa.

Ja kun joulun tuhansien kynttilöiden tuikkiessa hiukan siristää, alkaa oma nimeni näyttäytyä suurin piirtein tupla-emakkona…

Lehdestä luin, että tämän joulun alla yksistään Turun talousalueella järjestetään kaikkiaan noin 80 erilaista joulukonserttia ja muuta musiikkitilaisuutta. Läheisessä soittoruokalassa keikan veti taannoin myös vanha soittokaverini Makkosen Erkka. En tiedä, kuinka sesongin mukainen hänen biisilistansa oli, mutta Erkka tunnetaan ehkä parhaiten raisiolaisen SIG-yhtyeen kitaristina. Orkesterin nimessäkin on kenties jotakin tämänkertaiseen aiheeseemme liittyvää.

Mistäköhän sekin mieleeni juolahti, mutta olen tässä jo jonkin aikaa leikitellyt ajatuksella, että jospa tekisimme vanhojen aikojen ja joulun kunniaksi hänen kanssaan ex tempore pienen comebackin. Duomme nimikin olisi valmiina: E. Makko-set! Vai olisiko se jo lähes sikamaisesti paisunut trioksi…

Ja niin me käymme taas joulun viettohon — kukin omin, ehkä hieman maisin miettehin. Ja kun joulu kerran mennä jollottaa omaa tahtiaan ja ihminen tunnetusti on sitä, mitä syö, lienee paikallaan pieni loppukevennys kaiken tämän ”sikailun” päätteeksi: miten ihmeessä kiloista loppiaisen jälkeen jälleen pääsee? Käytännöllisimmäksi ja yllättävän taloudelliseksi ohjeeksi on jo useampana vuonna osoittautunut edesmenneen viihdetaiteilijan ja elokuvaohjaajan Pertti ”Spede” Pasasen legendaarinen dieetti. Sen yksinkertainen ydin kaikuu mielessäni edelleen: ”eh, nimittäin, TURPA KIINNI!” Yllättävän hyvin se kyllä sopii myös muodikkaaseen kielenkäyttöömmekin…

Mutta vakavammin puhuen: kun kokoonnumme joulupöytään, ”joulusian” pitkä tarina muistuttaa meitä edelleen vastuusta. Juhla syntyy kohtuudesta ja kiitollisuudesta, ei ylenpalttisuudesta. Kun valitsemme kasvispainotteisemman pöydän, suosimme läheltä tuotettua ruokaa, minimoimme hävikin ja kierrätämme paistorasvat oikein, meille tärkeä Saaristomerikin kiittää.

Olen jo lapsena nähnyt – jouluunkin kuuluvan – syntymän suuren ihmeen, kun istuin isoisän kanssa porsittamassa maatalon emakkoa ja seurasin pienten possujen ensimmäisiä kirmailuja pahnoissa. Näin aikuisena, kun jouluöinä vilkaisen taivaalle – vähän sankarini Samu Sirkan hengessä – toivon, että hyvä haltija ehtisi tuoda maailmaan rauhan ja synnyttää meissäkin uuden ihmisen: sellaisen, joka näkisi mieluummin kasvit, puut, metsät, sen eläimet, luonnon ja koko luomakunnan elävänä ympärillään, sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa.

Hyvää joulua!

Sauli Luttinen