Lausunto Oulun Energian voimalaitoshankkeen YVA-ohjelmasta
Pohjois-Pohjanmaan luonnonsuojelupiiri ry
pohjois-pohjanmaa(at)sll.fi
5.5.2014
Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus
kirjaamo.pohjois-pohjanmaa(at)ely-keskus.fi
Viite: Lausuntopyyntö POPELY/2/07.04/2014
Asia: Lausunto Oulun Energian voimalaitoshankkeen ympäristövaikutusten arviointiohjelmasta
Sähköä ja kaukolämpöä tuottava CHP- eli yhteistuotantovoimalaitos Toppila 1 on tulossa teknisen käyttöikänsä päähän. Ympäristövaikutusten arviointiohjelmassa sen korvaavina vaihtoehtoina Oulun Energia tutkii yhden ison (VE1 ja VE2, 350 / 450 MW) tai kahden pienemmän voimalaitoksen rakentamista (VE3, 200 + 250 MW). Kaikissa vaihtoehdoissa laitoksen yhteyteen voi liittyä biohiiltä tai pyrolyysiöljyä valmistava biojalostamo. Laitoksen sijaintivaihtoehtoja on kaksi: joko Toppilan voimalaitosalue tai Laanilan laitosalue. Vaihtoehto 0:n mukaan uutta korvaavaa voimalaitosta ei rakennettaisi.
Pääpolttoaineita olisivat biopolttoaineet, turve ja kierrätyspolttoaine. Polttoaineiden osuudet vaihtelisivat saatavuuden ja käyttötilanteiden mukaan. Saatavuusongelmissa varapolttoaineena olisi kivihiili. Taulukossa 2 kuvataan tyypillinen vuosittainen polttoainejakauma: biopolttoainetta keskimäärin 60 prosenttia (vaihteluväli 0-100 %), turvetta 25-30 prosenttia (0-100 %) sekä teollisuuden ja kaupan kierrätyspolttoainetta (REF) 10-15 prosenttia (0-20 %).
Toimintaympäristön vaikutukset
Oulun kaupunginvaltuusto teki 1970-luvun energiansaatavuuskriisin siivittämänä periaatepäätöksen Toppilan turvevoimalaitoksen rakentamisesta vuonna 1972 ja Toppila 1 CHP-laitos otettiin käyttöön vuonna 1977 (http://www.oulunenergia.fi/konserni/historia/1960-1980). Tuolla vuosikymmenellä Toppila 1 CHP-voimalana edusti Pohjois-Suomessa merkittävää energian käytön tehostumista ja yhdyskuntailman parantumista laajenevan kaukolämpöverkon muodossa tuhansien suurempien ja pienempien kiinteistökohtaisten lämmityskattiloiden poistuessa käytöstä. Ilmansuojelun painopiste liittyi rikkidioksidiin, myöhemmin typen oksideihin ja pienhiukkasiin.
Nyt huomion painopiste on maailmanlaajuisessa ilmastonmuutoksen aiheuttamassa uhassa, puhekielellä ilmaistuna kasvihuoneilmiön voimistumisessa. Koto-Euroopassamme EU:n ilmastopolitiikkaa ohjaa Euroopan komissio. Se julkaisi 22.1.2014 ehdotuksensa EU:n 2030 ilmastotavoitteiksi. Komissio ehdottaa, että EU:ssa päästöjä vähennettäisiin 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoteen 1990 verrattuna. Kriittisten arvioiden mukaan tavoite ei kuitenkaan ole linjassa ilmastotieteen suositusten kanssa. Eri arvioiden mukaan 40 prosentin päästövähennystavoite antaa vain 50 prosentin varmuuden siitä, että lämpeneminen pysyy alle kahdessa asteessa, jota pidetään kriittisenä rajana (http://ilmasto.org/kirjoitukset/eun-2030-ilmastotavoitteet-mita-tulee-tavoitella). Hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC arvioi jokin aika sitten, että vauraiden teollisuusmaiden pitäisi olla hiilineutraaleja vuosiin 2070-2080 mennessä, jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin hillittyä kahteen asteeseen. EU:n ja Suomen tavoitevuosi on 2050.
On siis jokseenkin selvää, että ilmastotavoitteet tulevat kiristymään. Nopeimmat sopeutujat pärjäävät parhaiten. Välttämättömyydestä kannattaa tehdä hyve. Suomalaisista tutkijoista koostuvan ilmastopaneelin mukaan Suomi voisi hyötyä monin tavoin, jos se ryhtyisi edelläkävijäksi ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.
Toppila 1 -laitoksen korvaava voimalaitos tai voimalaitokset tulevat toimimaan 2060-luvulle saakka. Noiden vuosikymmenien aikana todetaan, onko hiilidioksidin, metaanin, typenoksidien, typpioksiduulin, otsonin, freonien, halonien ja monien muiden alailmakehää lämmittävien kaasujen päästöt vähentyneet ja kääntyneet laskuun, vai toimitaanko Business As Usual -periaatteella. Jälkimmäisen vaihtoehdon todentuessa viimeistään voidaan todeta kahden asteen lämpenemisen rajoissa pysyminen menetetyksi. Jo nyt moni epäilee tavoitetta mahdottomaksi.
Kauaskantoista voimalaitoshanketta suunniteltaessa ja sen vaikutuksia selvitettäessä on syytä kysyä, millaiset ovat Oulun Energian ilmastotavoitteet ja millainen on Oulun Energian ilmastostrategia. Oulun Energian (osittain Oulun poliittisen päätösjärjestelmän ohjaamana) tekemät ratkaisut ovat keskeinen osa Oulun ja Pohjois-Pohjanmaan ilmastovaikutusta. YVA-ohjelma kuitenkin likimain sivuuttaa asian. Viiden lyhyen tekstikappaleen verran kuvataan kansallista ilmasto- ja energiastrategiaa. Lyhyesti todetaan, että kaikissa hankevaihtoehdoissa on tarkoitus polttaa bio- ja kierrätyspolttoainetta ja lisäksi mahdollisen biojalostamon tuotteet korvaavat fossiilisia polttoaineita. Kuitenkin turpeen osuus voi olla 0-100 prosenttia. Saatavuus ja varmastikin hinta vaikuttavat siihen, mikä se tulee käytännössä olemaan.
Paikallisella tasolla mielellään todetaan, että ilmastotavoitteet ja strategiat ovat kansallisia, EU-tasoisia ja kansainvälisillä foorumeilla ratkaistavia asioita, eivät meidän tapahtumahorisontissa ilmeneviä asioita. Tavoitteita asetetaan ja sopimuksia solmitaan, mutta kaikki päästöt ovat kuitenkin paikallisia, joko laajempien alueiden hajapäästöjä (peltoviljely, maankäyttö, metsien ja soiden käyttö, eroosio) tai pistemäisiä (energiantuotantolaitos, yksittäinen lämmityskattila, auton pakoputki). Yksittäisillä suunnitelmilla, valinnoilla, päätöksillä ja teoilla päästöjä lisätään tai vähennetään.
Lausuja ei ole vakuuttunut, että Oulun Energia olisi sisäistänyt merkittävänä oululaisena ja pohjoispohjanmaalaisena toimijana valintojensa ja toimiensa ilmastollista merkitystä riittävästi. Oulussa pidettiin 9.1.2014 Bioenergia ry:n järjestämä seminaari ’Millä Oulu lämpiää’. Tilaisuudessa Oulun Energian toimitusjohtaja Juhani Järvelä totesi: ”Oulussa energialähteiden valinta on lähivuosina ajankohtainen kysymys, kun Toppilan voimalaitoksen ykkösyksikkö on korvattava uudella laitoksella. Kyseessä on uuden laitoksen polttoainevalinta 40 vuodeksi” (http://www.turveruukki.fi/index.php?id=15&news_id=288&archive=). Muistinvaraisesti muisteltuna toimitusjohtaja Järvelä oli pahoittanut mielensä siitä, että turpeen polton hiilidioksidipäästöistä on tehty suuri numero. Suomen energiaturpeen käytön vuotuiset hiilidioksidipäätöt ovat yhdeksän miljoonaa tonnia, mutta vastaavasti Norjan öljyn ja maakaasun käytön hiilidioksidipäästöt ovat 600 miljoonaa tonnia. Norjassa maakaasun porausta ja öljyn pumppaamista pidetään kansallisesti tärkeänä ja isänmaallisena toimintana.
Mikäli Juhani Järvelän kannanotto ilmastovaikutuksiltaan fossiilisen turpeen käytöstä ja sen käytön hyväksyttävyyden ilmeisestä parantamistarpeesta on tulkittavissa Oulun Energian viralliseksi kannaksi, on syytä tarkastella hieman laajemmin turpeenkäytön osuutta maakunnan kasvihuonekaasujen päästötaseessa. Pohjois-Pohjanmaan ilmastostrategiaa (2010) varten tehdyn maakunnallisen kasvihuonekaasutasetta koskevan selvityksen mukaan turpeen osuus energiantuotannon päästöistä on peräti 92 prosenttia. Yhteensä maakunnan alueella poltettavan turpeen ja turvekenttien CO2-päästöt ovat 3 270 000 tonnia, joka on noin 8 tonnia asukasta kohti vuodessa. Se ei jää paljon jälkeen koko maan kaikkien kasvihuonekaasujen kokonaispäästöistä asukasta kohti, jotka olivat 2012 noin 11 tonnia. Vertailu on edelleen suuntaa antava, vaikka huonot turvekesät ovat viime vuosina vähentäneet turpeenpolttoa.
Selvää on, että mainitunsuuruisen päästötaseen varassa ei voida jatkaa kohti vuosisadan puoliväliä, joten kuvitelma turpeen merkittävästä roolista vielä vuosikymmenien kuluttua on syytä hylätä epärealistisena. Muuttuvat poliittiset suhdanteet eivät turvetta pelasta. Seuraavan hallituksen mahdolliset tukipäätökset voi sitä seuraava hallitus jo muuttaa veronkorotuksiksi.
Suomen hiilineutraaliin tulevaisuuteen pyrkivän energiapolitiikan tavoitteena on leikata kasvihuonekaasujen päästöjä 80-95 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Siihen tukeutuva Pohjois-Pohjanmaan ilmastostrategia (2010) linjaa, että vuonna 2050 Pohjois-Pohjanmaa kantaa pääosan ilmastovastuistaan pitkälle kehittyneellä energiataloudella. Biomassojen osuus energiantuotannossa aiotaan nostaa 50-80 prosenttiin, aloittaa hiilidioksidin talteenotto Oulussa sekä lopettaa erillinen lauhdesähkön tuotanto. Näillä keinoilla ja kehittyvän energiateknologian avulla maakunnan uskotaan lähestyvän hiilineutraalia tilannetta vuosisadan puoliväliin mennessä.
Keinoista lauhdetuotannon lopettaminen ja biomassojen, lähinnä puun osuuden merkittävä lisääminen ovat käyttökelpoisia ja vaikuttavia keinoja. Hiilen talteenotto ja sen kätkeminen pysyväisluonteiseen varastoon on taas osoittautunut Suomen olosuhteissa käyttökelvottomaksi ratkaisuksi. Meiltä puuttuvat tyhjentyvien öljylähteiden kaltaiset suuret ja suhteellisen luotettavat varastotilat ja itse hiilidioksidin erotusprosessi syö merkittävän osan voimalaitoksen hyötysuhteesta.
Tämä on ymmärretty Oulun Energiassakin, sillä uuden voimalaitoksen YVA:ssa ei puhuta hiilen talteenotosta mitään.
Polttoaineen hankinta on osa voimalaitoshanketta
Käytännössä se merkitsee sitä, että uuden Toppila 1:n polttoainevalikoima tulee miettiä uusiksi ja voimalan rakenteiden tulee mahdollistaa puun ja muiden biomassojen käyttö ilman tukipolttoaineita. Ohjelmassa mainittu biopolttoaineen osuus on merkittävä, mutta ei riittävä. Arvio polttoaineiden osuuksista on myös kovin väljästi ilmaistu.
Turve on ollut Oulussa aina kaukolämmön pääpolttoaine ja hankkeesta vastaavien puheet viittaavat siihen, että turpeen osuus pyritään myös jatkossa pitämään mahdollisimman korkeana. Se, että muutamana vuonna puuperäisten jakeiden osuus on ollut korkea suhteessa käytettyyn turpeen osuuteen, on ollut seurausta huonoista turpeennostokesistä, ei niinkään ympäristövastuullisuuden kehityksestä.
Perusongelma on polttoaineiden hankinnan ulkoistaminen. Polttoaineiden hankinnasta aiheutuu kuitenkin merkittävä osa hankkeen ympäristövaikutuksista. Energiantuotantohankkeelle itselleen on myös olennaista, mitä ja miten raaka-ainetta on saatavilla. Sehän myös ratkaisee polttoaineiden jakauman ja muun muassa laitoksen päästökaupan piirissä olevat päästöt.
Toppila 2:ssa turvetta poltetaan vielä ainakin jossain määrin sen toiminta-ajan, noin pari vuosikymmentä. Viime aikojen suotutkimus on osoittanut, että ratkaisevasti turpeenhankinnan aiheuttamaan ympäristökuormaan vaikuttaa se, millaiselta suolta poltettava turve otetaan. Suurimmat vesistö- ja ilmastovaikutukset aiheuttaa luonnontilaiselta suolta nostettava turve, samalla kun se aiheuttaa itse suon tuhoutumisen. Näihin asti turpeenkaivuu on ollut leimallisesti juuri tällaista ympäristö- ja luontoarvoista piittaamatonta toimintaa, mikä on pilannut alan julkisuuskuvan. Sitä on viime vuosina yritetty kiillottaa monien ohjelmien ja strategioiden avulla, mutta heikoin tuloksin.
Esimerkiksi arviointiohjelmaankin kirjattu lupaus, että tarvittava turve otetaan vain jo ojitetuilta tai muuten luonnontilaltaan merkittävästi muuttuneilta soilta ja suopelloilta, ei pidä paikkaansa. Jos turpeenkäytön haittoja halutaan todella minimoida, turpeenotto tulee ohjata kokonaan muuttuneille soille. Sellaisia ovat pääsääntöisesti maakunnallisen suo-ohjelman määrittelemät 0- ja 1-luokan suot, joita Pohjois-Pohjanmaalta löytyy enemmän kuin riittävästi. Turveyhtiöille, jotka viime vuosiin saakka ovat hankkineet hallintaansa mahdollisimman suuria ja luonnontilaisia soita, tämä ei tunnu kelpaavan, vaan entistä luontoarvoja tuhlaavaa toimintaa halutaan jatkaa.
Vastuun turpeenpolton sosiaalisesta hyväksyttävyydestä kantavat yksin turveyhtiöt sekä turvetta polttavat energialaitokset poliittisine tukijoineen. Luonnonsuojelujärjestöjen näkökulmasta turve ei voi saada minkäänlaista hyväksyntää, ellei ojittamattomien soiden polttoa lopeteta. Se on kynnyskysymys yhdessä edelleen tarpeellisen vesistövaikutusten vähentämisen kanssa.
Oulun kaupunki ja sen energialaitos voisi tehdä turvealalle palveluksen ilmoittamalla, että se tulee ostamaan ja käyttämään ainoastaan 0- ja 1-luokan soilta nostettua turvetta. Maakunnan miljoonasta ojitetusta suohehtaarista niitä löytyy yllin kyllin.
Ohjelman mukaan biopolttoaine on puuperäistä polttoainetta sekä peltobiomassaa. Niiden tarve tulee huomattavasti kasvamaan nykyisestä, mikä edellyttää suunnitelmia niiden saannin varmistamiseksi. Esimerkiksi Turveruukin energiahankinnan painopiste tulee muuttaa uusiutuvien suuntaan. Yhtiö voisi kasvattaa suonpohjillaan sekä energiapuuta että ruokohelpeä sekä toimia peltobiomassojen hankkijana maakunnan alueella. Esimerkiksi olkea saattaa olla vuosittain saatavissa Oulun eteläpuolisilta peltolakeuksilta luokkaa 100 000 tonnia/a. Oulun Energian kiinnostus peltobiomassoja kohtaan on luettavissa Turveruukin omalta nettisivulta: ”Merkittävin peltoenergiakasvi on ruokohelpi. Maanviljelijöille se on monivuotisena kasvina vaihtoehto viljanviljelylle. Ruokohelpi on hiilineutraali energialähde. Muita energiakasveja Suomessa ovat öljypellava, sinappi ja eri viljalajikkeet. Energiakasvit eivät tällä hetkellä kuulu Turveruukin tuotevalikoimaan, (http://www.turveruukki.fi/energiantuotanto/peltoenergia).”
Ulkoistamisesta johtuen ohjelmasta puuttuu biotalousstrategioiden ja -ohjelmien esittely, vaikka ne ovat kyseiselle hankkeelle yhtä oleellisia kuin ilmastostrategia – jopa käytännönläheisempiä. Muun muassa maakuntaliitossa on valmisteilla Pohjois-Pohjanmaan biotalousstrategia. Se on vähähiilisen talouden edistämissuunnitelma. Vähähiilisen talouden edistämiseen on jo alkavalla uudella EU:n rahastokaudella käytettävä 30 prosenttia EAKR-rakennerahaston varoja. Biotalouden kehittäminen avaa mahdollisuuksia, joita juuri voimalaitosuudistuksen kaltaisessa hankkeessa tarvitaan. Vähintään selostuksessa on käytävä läpi, mitä biomassojen saatavuuden parantamiseksi tarvitsee tehdä ja mitä on tekeillä. Viime aikojen uutisten mukaan metsäteollisuuden halu investoida Suomeen uuteen tuotantoon on voimistunut. Se voi tarkoittaa lisäkilpailua raaka-aineista, mutta myös yhteistyömahdollisuuksia.
Uutta tekniikkaa
Laitostekniikankin puolella voi olla uusia mahdollisuuksia. Erityisesti voimalaitoksen sähköntuotannon hyötysuhdetta kannattaisi nostaa. Nykymuotoinen lauhdetuotantohan on lähinnä energian haaskausta, kun suurin osa polttoaineen energiasta lasketaan lauhdevetenä vesistöön. Suurista biomassan kaasutukseen perustuvista kombivoimalaitoksista ei ole vielä kokemusta, mutta se on tekniikkaa, jota vaikutusten arvioinnissa voisi tarkastella. Kyse on voimalaitoksesta, jossa kuumat palamiskaasut pyörittävät kaasuturbiinia (kaasuturbiinivoimalaitos). Sähköntuotannon hyötysuhteen parantamiseksi edellisen jatkeena on höyryturbiini (höyrykattilavoimalaitos). Wikipedian väittämän mukaan kombivoimalaitoksissa päästään parhaimmillaan lähes 60 prosentin sähköntuotannon hyötysuhteeseen. Jos loppuenergialla lämmitetään kaukolämpöverkkoa, niin siirtohäviö huomioiden päästäneen 80 prosentin hyötysuhteeseen.
Lahdessa (Lahti Energia, Kymijärvi II, kaasutetaan REF:iä (http://www.vtt.fi/liitetiedostot/muut/191012006_jatteenpolton_uudet_tekniikat.pdf) ja Vaasan Vaskiluodossa valmistetaan biokaasua biopolttoaineesta (Maailman suurin biokaasutuslaitos starttasi Vaasassa, http://www.pohjolanvoima.fi/70toimintavuotta/tarinoita-lampovoimasta/bioenergiaohjelma-satsaa-miljardeja-hiilidioksidittomaan-tuotantoon), mutta kombivoimaloita ne eivät ole.
Toppila vai Laanila
Laitoksen sijaintipaikkaa arvioitaessa tulee selvittää myös:
– laitoksen lauhdevesien vaikutus veden laatuun, kalakantoihin ja merikosken kalatien toimintaan;
– laitoksen sijainnin merkitys aiheutuvien ilmapäästöjen leviämiseen;
– laitoksen sijainnin vaikutus meluhaittoihin.
Esko Saari
puheenjohtaja
Merja Ylönen
sihteeri