Saavutettavuustyökalut

Suomen luonnonsuojeluliitto SLL Varsinais-Suomen piiri Paraisten yhdistys

Parainen
Navigaatio päälle/pois

Luon­non­suo­je­lu­yh­dis­tyk­sen merkitys ei vähene

Luonnonsuojeluyhdistyksen merkitys ei vähene

 

On kulunut 40 vuotta siitä, kun Paraisilla levisi tieto Lemlahden Falletiin suunnitellusta suurvoimalasta. Tämä sai ympäristöaktivistit barrikaadeille ja perustamaan Paraisten luonnonsuojeluyhdistyksen vuonna 1979. Ympäristöliike syntyi noina vuosina, ja me olimme etulinjassa. Toimintamme oli alusta saakka vahvasti kytköksissä paikallispolitiikkaan ja pyrimme aktiivisesti vaikuttamaan kaupungin virkamiehiin ja päätöksentekijöihin.

Ympäristöhallinto kehittyi voimakkaasti 1980-luvulta lähtien ja sen myötä syntyi paljon perehtymistä vaativa ympäristösuojelulainsäädäntö, kuten myös uudet kaavoitusta ja rakentamista koskevat säädökset. Yhdistyksen painostuksen tuloksena Parainen sai vapaaehtoisen ympäristölautakunnan jo vuotta ennen lain voimaantuloa. Yhdistysten rooli lausuntojen ja myös valitusten laatijoina korostui varsinkin aluksi, kun säädöksiin oli kirjattu kansalaisten osallistumisoikeudet, eikä vakiintuneita toimintakäytäntöjä vielä ollut.

Ensimmäisiä vuosikymmeniä leimasi kaikenlaisten ympäristöepäkohtien esille kaivelu sitä mukaa kuin lainsäädäntö kiristi vaatimuksia. Vasta 1970-luvulla perustettu Rauhalan kaatopaikka oli jatkuvan huolen aihe ja Partekin teollisuusympäristön ilmansuojeluongelmat olivat silmätikkuna varsinkin 1980–1990-luvulla. Kaupungin juomavesi tuli vielä 2000 -luvulla makeanvedenaltaasta, jonka surkea laatu puhutti meitä jatkuvasti. Kalankasvattomoita perustettiin 1980-luvulla ahkerasti. Varsinkin Airiston sorakuoppa ja Peimarin selkä olivat mielestamme niille aivan vääriä paikkoja. Teimme valituksia ja vaadimme uudistuksia.

Ympäristövalistus oli alkuaikoina kaiken a ja o. Yrtitimme saada ihmiset näkemään oman lähiympäristönsä arvot ja puutteet. Paheksuimme varsinkin kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden vanhojen kalkkilouhosten alennustilaa laittomina kaatopaikkoina. Yhdistyksen 10-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1989 julkaisimme jopa 35-sivuisen, pääasiassa yliopistotutkijoiden kirjoittama Naturbladet- Luontolehden, joka 3 000 kappaleen painoksena jaettiin keskustan koteihin. Ennen lakisääteistä jätehuoltoa järjestimme vuosittain ongelmajätekeräyksiä ja tavaranvaihtomarkkinoita, joista tuli hyvin suosittuja. Komein tapahtuma lienee vuoden 1990 romuautojen keräystempaus, jossa siivottiin yli 250 autonraatoa pois luonnosta ja saatiin julkisuutta valtakunnan pääuutisia myöten.

Vuosituhannen vaihtuessa oli virallinen ympäristöhallinto vakiintunut Paraisillakin niin paljon, että yhdistyksemme saattoi palata enemmän juurilleen varsinaisen luonnonsuojelutyön ja luontoharrastuksen pariin. Lukuisia luontoretkiä on koko 40 vuoden ajan tehty lähelle ja kauas kävellen, bussilla, vesibussilla ja kimppakyydeillä. On tehty sieniretkiä, jälkiretkiä, pöllöretkiä ja pimeäretkiä. Useina vuosina 1990-luvulla raivasimme laidunketoja ja hakamaita Saaristomeren kansallispuiston saarilla, varsinkin nimikkosaarellemme Yxskärillä. Talkoot jatkuvat nyt Sandvikenin suojelualueella ja lintutorneilla. Talkootöissä ovat tulleet tutuiksi harvinaisen apolloperhosemme syvin olemus ja elinvaatimukset. Uhanlaiset ötökät ja kasvit tarvitsevat suojelua ja me itse tarvitsemme niitä, koska emme elä tällä pallolla yksin. Olennaista on, että kaikkeen toimintaan saadaan kytketyksi oikeaa ja asiallista tietoa. Tärkeä tiedon jakopaikka on yhdistyksen ylläpitämä Munkvikin opastauluin varustettu luontopolku, joka on varsinkin koulujen ahkerassa käytössä.

Valitustyö on johtoajatuksemme. Luonnon tuntemus ja sen mekanismien ymmärtäminen ovat tämän ajan suuri haaste. Tietoa tulvii joka suunnasta ja tekniikan mahdollisuudet näyttävät rajattomilta. Koululapset joutuvat omaksumaan niin valtavan kirjon perustietoa eri aloilta, että luonnon hitaiden ja monimutkaisten prosessien havainnointiin ei juuri jää tilaisuutta pintaraapaisua syvemmältä. Luonnonsuojeluyhdistyksillä on edelleen ja entistäkin isompi tilaus saattaa kasvava nuoriso tutuksi näiden perusasioiden kanssa.

Oili Pyysalo

Naturskyddsföreningens betydelse minskar inte

Det har gått 40 år sedan man i Pargas visste berätta att ett storkraftverk planerades i Fallet, Pargas. Detta fick miljöaktivisterna att grunda Pargas naturskyddsförening år 1979. Miljö-medvetandet föddes under denna tid, och vi var med i främsta linjen. Vår verksamhet var från första början knuten till lokalpolitiken, och vi strävade till att aktivt påverka stadens tjänstemän och beslutsprocesser.

Miljöförvaltningen utvecklades starkt från början av 1980-talet, och så föddes författningar gällande miljövårdslagar, planering och byggande. Som resultat av föreningens påtryckning fick Pargas en frivillig miljönämnd redan ett år före lagen trädde i kraft. Föreningens roll gällande utlåtanden och besvärsskrifter var betydande, i synnerhet i början då medborgarnas rätt till engagemang fanns inskriven i författningen, och det ännu inte fanns några verksamhetsnormer.

De första årtiondena ägnades åt att gräva fram alla möjliga miljömissförhållanden allt eftersom lagstiftningen blev strängare. Rauhala avstjälpningsplats, som inrättades först på 1970-talet, var ett ständigt bekymmer. Likaså var luftföroreningsproblemen från Pargas industriområde en nagel i ögat i synnerhet på 1980 – 1990-talen. Stadens dricksvatten kom ännu under 2000-talet från sötvattensbassängen, och kvaliteten bekymrade oss ständigt. På 1980-talet grundades ett stort antal fiskodlingar. I synnerhet Pemarfjärden och grustaget på Airisto ansåg vi vara alldeles misslyckade platser. Vi besvärade oss och fordrade ändringar.

Kännedomen om miljön var i början a och o. Vi försökte få människorna att se närmiljöns värden och brister. Vi ogillade i synnerhet de kulturhistoriskt värdefulla kalkbrottens förnedringstillstånd som olagliga avstjälpningsplatser. År 1989 utgav föreningen, 10-årsdagen till ära, en 35-sidig skrift ”Naturbladet–Luontolehti”. 3 000 exemplar av skriften son huvudsakligen innehöll artiklar av forskare vid universiteten, delades ut till hemmen i centrum. Vi anordnade insamlingar av problemavfall, och bytesmarknader långt innan avfallshanteringen tog över. De var populära tillställningar. Den förnämsta händelsen torde ha varit skrotbilsinsamlingen år 1990. Över 250 skrotbilar städades bort från naturen. Jippot uppmärksammades i riksnyheterna.

När 2000-talet ingick hade miljöstyrelsen officiellt etablerats. Föreningen kunde i Pargas återgå till sina rötter; miljövård och att öka intresset för naturen. Vi har gjort talrika exkursioner under våra 40 år; vandringar, turer med buss, vattenbuss, samåkning både i närmiljön och längre bort. Vi har gjort svamputflykter, spårnings- och mörkervandringar samt uggleutfärder i omväxlande natur. På 1990-talet röjde vi betesängar och hagmarker på öar i Skärgårdshavets nationalpark – Yxskär var vårt skötebarn. Talko-arbetena fortsätter nu på Sandvikens naturskyddsområde och vid fågeltornen i Petteby och på Lenholmen. I samband med talko-arbetena har den sällsynta apollofjärilen och dess krav på miljön blivit bekanta för oss. De hotade småkrypen och växterna behöver skydd, och vi behöver dem eftersom vi inte lever ensamma på detta klot. Det väsentliga är att man med all verksamhet kan förena rätt och saklig kunskap. Munkvikens naturstig, som föreningen upprätthåller, är med sina informationstavlor en bra plats där skolungdomen kan ta del av sådan kunskap.
Upplysningsarbetet är vår kungstanke. Att känna naturen och att förstå dess mekanismer är vår tids stora utmaning. Information strömmar från alla håll, och teknikens möjligheter tycks vara gränslösa. Skolbarnen måste ta in en så oerhörd stor mängd grundfakta från olika områden att det inte just finns möjlighet att grundligt iaktta de långsamma och invecklade processerna som äger rum i naturen. Naturskyddsföreningarna har fortfarande en allt större uppgift att bekantgöra den växande ungdomen med livet i naturen.

Oili Pyysalo