Suoevakot palasivat kotikonnuilleen

Pitkät |

18.8.2026

Vuosikymmeniä jatkunut vimmainen ojitus kuivatti Suomen suot ja ajoi suolajit ahtaalle. Nyt Suomen eri puolilla maata korjataan menneitä virheitä: kun ojat tukitaan ja vesi nousee, luonto vastaa ihmeellisen nopeasti. Kapustarinnan haikea laulu, sitkeän korpisaran uusi kasvu ja taimenen loiske puhtaassa joessa osoittavat, että toivoa on.

Teksti
Liisa Hulkko

Kapustarinnan laulu kaikuu taas Savansuolla

Sata vuotta sitten suomalaisilla soilla kaikui haikea vihellys. Äänen takana oli kahlaajalintu kapustarinta, jonka vatsan musta kuvio näyttää sivulta katsottuna kauhalta – siitä se on saanut nimensäkin. Pitkään kapustarinta eli koko Suomessa, myös Kymenlaakson Miehikkälän Savansuolla. Silloinkin soita käytettiin: maanviljelijät nostivat suolta turvetta käsipelillä lehmien makuukuivikkeiksi ja soita käytettiin laitumina. Siitä kapustarinta vielä selvisi.

1970-luvulla paikalle saapuivat kuitenkin traktorit, jotka jättivät Savansuon pintaan pitkiä arpia – säntillisen suoria ojia. Aherruksen taustalla oli toive, että suosta tulisi tuottavaa metsämaata Suomen puuteollisuuden tarpeisiin. Se haave jäi toteutumatta. Suo kuivui ja kapustarinta pakeni pohjoista kohti elintilaa etsien.

Suo on kuin pesusieni, jonka kosteassa verkostossa on valtava määrä elämää.

Kapustarinta ei pesinyt ojitetulle Savansuolle. Se tekee yleensä pesänsä mättäälle avoimelle suolle, joten rastaankokoisen linnun paras ja ainoa suojautumiskeino petoja vastaan on havaita ne ajoissa. Kun suo ojitettiin ja puusto lisääntyi, lintu ei olisi enää nähnyt petoja eikä olisi ehtinyt paeta. Kuivalla suolla petojen oli myös helpompi liikkua.

Suo on kuin pesusieni, jonka kosteassa verkostossa on valtava määrä elämää. Kun Savansuo ojituksen myötä kuivui ja rutistui kasaan, katosivat sen alkuperäiset hyönteiset ja kapustarinnan ravinto, kuten monet sääski-, kärpäs- ja suoperhoslajit.

2020-luvun vaihteessa Savansuolle saapuivat Luonnonsuojeluliitto ja Lumene Group, jotka ryhtyivät ennallistustoimiin. Ojat tukittiin ja puustoa kaadettiin, jotta suosta tulisi taas avoin ja vetinen. Savansuon ojittamatta jäänyt alue vettyi toimien ansiosta niin paljon, että kapustarinta palasi kotikonnuilleen.

Aivan eteläisessä Suomessa pesii ainoastaan kolme kapustarintaparia, joista kaksi ennallistetulla Savansuolla. Se on melkoinen menestystarina.

Nyt Sarasuolla käännetään kampea toiseen suuntaan, kohti luonnontilaisempaa suota. Korpisara saa kasvaa jälleen.

Sitkeä korpisara sinnitteli traktorin ajourassa

Vuosisatoja korpisaran hoikat ja sileät varret kasvoivat pystyinä kohti taivasta Lapinlahden Sarasuolla Pohjois-Savossa. Helenvihreä sara levittäytyi suolle laajoina, löyhinä mättäinä.

1960-luvulla Sarasuo ojitettiin. Korpisaralle ja muille suolajeille tärkeä elinympäristö muuttui: suo kuivui ja puut kasvoivat. Korpisara ei kestänyt kuivuutta eikä se kukkinut puiden varjossa. Suurin osa saroista katosi Sarasuolta. Metsätraktorin ajouran painanteeseen jäi kuitenkin kosteaa turvetta. Siinä korpisara sinnitteli sitkeästi vuosikymmenestä toiseen.

Yli 60 vuotta myöhemmin 2020-luvulla paikalle tuli taas traktoreita ja kaivinkoneita Luonnonsuojeluliiton ja kuopiolaisen Piirla Oy:n toimesta. Tällä kertaa ojia tukittiin ja puustoa kaadettiin. Vesi nousi taas suolle ja alkoi muodostua turvetta.

Jo parissa vuodessa rutikuiva maa palautui vetiseksi, rimpien kuvioimaksi suoksi. Traktorin ajourassa sinnitellyt korpisara alkoi jälleen kasvaa ja levitä. Mättäältä mättäälle. Metsäviklot ja kuovi asettuivat suolle asumaan. Lakka ja tupasvilla kukkivat runsaana.

Yli miljoona hehtaaria soita on hävinnyt Suomesta ojituksen seurauksena. Ohutturpeiset suot kuten Sarasuo ojitettiin ensimmäisenä, koska niissä puun ajateltiin kasvavan hyvin. Usein tulos oli pettymys.

Sarasuostakaan ojat eivät tehneet tuottavaa metsämaata, mutta suolajit kärsivät. Nyt Sarasuolla käännetään kampea toiseen suuntaan, kohti luonnontilaisempaa suota. Korpisara saa kasvaa jälleen.

Tukkasotka löysi turvapaikan Isosuon allikosta

Aiemmin taivas heijastui Kainuun Kempaksen Isosuota kuvioineiden allikoiden pinnasta, mutta 2020-luvulla suo pölisi kesähelteellä kuivuuttaan. Isosuo voi huonosti. Puuta suo ei tuottanut ahkerasta ojittamisesta ja metsätaloustoimenpiteistä huolimatta, mutta suolinnut olivat lähteneet etsimään ravintoa ja pesäpaikkoja muilta mailta kosteammilta.

Luonnonsuojeluliitto ennallisti yksityislahjoitusten turvin Isosuota. Suota elvytettiin poikkeuksellisen voimakkailla toimenpiteillä. Laastarilla kun ei voi korjata sydänvikaa. Perinteisten ojien tukkimisen lisäksi vettä ohjattiin suolle massiivisilla säätöpadoilla, ja parin kilometrin mittaiselle reitille kaivettiin kaivinkoneella isoja monen metrin levyisiä keinoallikoita.

Työn jälkeen suolla näytti kuin sinne olisi pudonnut pommeja. Mutta se, mikä näytti ihmisen silmään rumalta, ei haitannut lajeja. Aluksi rujon näköisiin allikoihin laskeutui ruokailemaan runsain joukoin taveja ja muita sorsalintuja. Harvinaisuutena Kempaksen isosuolle ilmestyi myös erittäin uhanalainen tukkasotka.

Tukkasotka elää usein rehevien järvien, merenlahtien ja jokisuvantojen ruohostoisilla rannoilla, mutta sille kelpaavat myös suoallikot. Allikoista tukkasotka sukeltaa touhukkaasti pohjan pieniä selkärangattomia. Tukkasotkan taantumisen syynä ovatkin umpeenkasvavat ja yksipuolistuvat kosteikot. Isosuon keinoallikko oli sille henkireikä.

Muutamassa vuodessa voimakkaiden ennallistustoimien jäljet peittyivät. Ennallistustoimet pelastivat kuivuneen Isosuon ja palauttivat vesilintujen melskeen sen allikoihin.

Syntyi piilopaikkoja, ravintoa ja kutusoraikkoja – jokainen joen mutka loi elämää.

Taimen ja raakku selvisivät joen kirkastuessa

Metsien ja soiden läpi virtaavat purot ja joet kuin elämän langat. Hopeakylkisille taimenille kirkas, vapaana virtaava vesi on elinehto. Kainuussa Palopajukonsuon läpi virtaavalla Tervajoella taimenia ovat koetelleet vuosikymmenten aikana monet isot muutokset.

1960- ja 70-luvuilla Puolangan Palopajukonsuota muutettiin suosta metsämaaksi. Tuottavaa metsää siitä ei silti tullut. Sen sijaan ojitus sai suon vuotamaan. Suon eloperäinen aines valui tummina vanoina suon läpi virtaavaan Tervajokeen.
Joessa elävän taimenen koko maailma samentui. Maa-aines valui kutusoraikkoihin ja täytti soran väliset huokoset. Mäti, jonka taimen oli kutenut soraikkoon, tukehtui hapen puutteeseen.

Kun Luonnonsuojeluliitto vuonna 2020 alkoi ennallistaa yksityislahjoitusten turvin Palopajukonsuota, alkoi veden laatu kirkastua.

Suon ennallistuksen yhteydessä metsuri kaatoi jokeen kymmenen puuta. Siitä käynnistyi joen meanderointi: puunrungot alkoivat kasata hiekkaa jokeen ja joki alkoi mutkitella. Se oli tervetullutta, sillä Tervajokea oli aiemmin kaivettu ja suoristettu tukkien uittoränniksi. Syntyi piilopaikkoja, ravintoa ja kutusoraikkoja – jokainen joen mutka loi elämää.

Kuin ihmeen kaupalla selvinnyt taimen palasi kutemaan joen puhdistuneisiin kutusoraikkoihin. Samenneen veden seassa oli selvinnyt vuosikymmeniä myös sitkeä ja pitkäikäinen raakku eli jokihelmisimpukka. Raakku ei voi lisääntyä ilman taimenta, sillä sen toukat tarttuvat nuoren taimenen kiduksiin. Ikivanha, kahden lajin yhteiselo jatkui kirkastuvan joen kohinassa.

Julkaistu Luonnonsuojelijassa 3/2026.

Luonnonsuojelija-lehti on jäsenetu

Liity jäseneksi