Vihtarin visionäärit

Pitkät |

20.8.2026

Luonnonsuojeluliitolle testamentatulla maatilalla kehitetään malleja suomalaisen luonnon elvyttämiseksi.

Teksti Jenni Hamara
Kuvat Jukka Huusko

Hiekkatie nousee mäennyppylälle ketokukkia puskevan pientareen ympäröimänä. Vasemmalla vihertää kivinen lammashaka rinteessä. Pihalla keltaisen puutalon edessä meitä on vastassa biologi Risto Sulkava tyttärensä Carita Sulkavan kanssa. Taivaalla suhahtelevat haarapääskyt.

Olemme tulleet tutustumaan Luonnonsuojeluliitolle testamentattuun maatilaan Heinäveden Vihtarissa. Mattilan tila on enemmän kuin perinteinen maatila ja siksi olemme täällä. Haluamme tietää, mitä tilalla on meneillään ja mitä Luonnonsuojeluliitolle sen testamentannut Ilmari Räsänen kaikesta ajattelisi.

Aivan ensin käy selväksi, että Mattilan tila käy läpi sukupolven vaihdosta. Tilaa Räsäsen jälkeen pyörittäneet Risto ja Jaana Sulkava ovat keväällä muuttaneet naapuriin Vihtarin kyläkartanolle, jossa heinähanko ja lapio ovat vaihtuneet ainakin Risto Sulkavan osalta luonnonsuojelun läppärihommiin ja jalkatöihin eri puolille Suomea Hiilipörssin soiden ennallistamistöissä. Maatilan lampaat, pässit, lehmät ja kanat perinnemaisemineen ja rakennuksineen ovat nyt nuoremman sukupolven hoidossa.

”Täällä on tänä kesänä ennätysmäärä haarapääskyjä”, Sulkava kertoo astellessamme kohti kanalaa, jonne yksi pääskypari on tehnyt pesänsä.

”Aamuisin pääskyset odottavat, että avaamme kanalan oven ja suhahtavat sisään”, Carita jatkaa.

Kaikki ovat Alhonkannan maatiaiskanoja, jotka kuuluvat Luonnonvarakeskuksen säilytysohjelmaan.

Kanalan hämärässä kolme tipua viipottaa kanaemon tuiman katseen alla. Mustavalkopyrstöinen kukko tarkkailee valtakuntaansa aidan päältä ja kiekaisee juuri niin kuin kaupunkilainenkin tietää kukon kiekuvan. Kaikki ovat Alhonkannan maatiaiskanoja, jotka kuuluvat Luonnonvarakeskuksen säilytysohjelmaan.

Talvisin 20 kanaa ja kahdeksan kukkoa jakavat tilan pässien ja uuhien kanssa sulassa sovussa. Saamme kennollisen tuoreita munia matkaan.

Astuessamme kanalan toisesta päädystä ulos meitä on vastassa siniotsainen pässi. Se on ottanut yhteen toisen jukuripään kanssa. Carita on yrittänyt hoitaa nirhaumaa suihkeella. Pässit ovat kainuunharmaksia, joka on suomalainen paikallisiin olosuhteisiin hyvin sopeutunut alkuperäisrotu.

Ne viettävät päivää aitauksessa tuuheiden nokkospuskien ympäröiminä.

”Tässä on pidetty sata vuotta lehmiä. Navetan ravinteikas multamaa ei niityksi taivu”, Sulkava toteaa.

Perhoset kuitenkin pitävät nokkosista: ”Aamulla matkalla postilaatikolle laskin kymmenen perhosta, joista seitsemän oli eri lajeja”, Carita kertoo.

Räsänen toivoi, että tila pidetään asuttuna ja sen tulee toimia luonnonsuojelun ja perinnemaisemien hoidon edistäjänä.

Ilmari Räsäsen perintö

Ilmari Räsäsen perintö tuli Luonnonsuojeluliitolle yllätyksenä. Perunkirjoituksessa selvisi, että kyse oli lähes 250 hehtaarin tilasta, josta 206 hehtaaria oli suojeltu. Räsänen oli laatinut testamentin huolella ja ehdot olivat tiukat. Tila tuli muun muassa säätiöittää, joten perustettiin Ilmari Räsäsen Säätiö, joka jakaa vuosittain apurahoja luonnonsuojelua ja maisemanhoitoa tukevaan toimintaan. Räsänen toivoi myös, että tila pidetään asuttuna ja sen tulee toimia luonnonsuojelun ja perinnemaisemien hoidon edistäjänä.

Nyt näitä toiveita tilalla toteuttaa Sulkavien perustama Pirteä Pässi Oy. Tilan omien perinneympäristöjen hoidon lisäksi parannetaan suojelualueita ja levitetään tietoutta luonnosta ja luonnonsuojelusta.

Suojelualueiden määrää onkin saatu kasvatettua ostamalla sopivia, lähellä myyntiin tulevia tiloja. Maiden laajuus on kasvanut 250 hehtaarista 370 hehtaariin. Hankinnat on rahoitettu jatkuvan kasvatuksen hakkuiden tuottamilla puukauppatuloilla sekä METSO-suojelusopimusten suojelukorvauksilla.

Kainuunharmakset ihmisten apulaisina

Ihmisvoimin ei laajojen perinneympäristöjen hoito yksin onnistuisi. Niittyjen umpeenkasvun ehkäisystä vastaavat kainuunharmakset, jotka syövät suihinsa maasta nousevat puiden taimet ja pitävät maat ketokukille otollisina.

Jatkamme matkaa lammasaitaukseen, joka avautuu laajana, hieman kivikkoisena rinteenä ja jatkuu alempana peltoaukealle ja metsänreunaan.

”Tämä on lampaiden alkuperäistä maastoa. Ne hierovat sorkkiaan kiviin”, Sulkava kertoo.
Meitä kipittävät tervehtimään uuhet Yolanda, Jalokivi, Judith, Piimä, Liisi, Omppu ja silmiä ympäröivien mustien rinkuloiden mukaan nimetty Panda. Kauempana Pirttiniemessä rantalaidunta hoitavat Jazz, Muru ja Osmoosi, jotka löydämme myöhemmin illalla nauttimasta auringonlaskusta laitumen parhaalla, järvenselälle antavalla näköalapaikalla kallionkielekkeellä.

Yksi tilan tulonlähteistä ovat lammaspaimenlomat. Carita on miehensä Aapo Malisen kanssa kehitellyt uusia mahdollisuuksia tilalle ja nyt majoituksen voi varata myös Airbnb:n kautta. Syystalvella luvassa on ensimmäistä kertaa pimeäretriitti, jonne hiljaisuutta ja kirkasta tähtitaivasta kaipaavat voivat osallistua.

”Tuonne lampaat hiipottavat jonossa syömään kukkia. Käydään alempana katsomassa, onko perinnemaisemien hoito tuottanut tulosta”, Carita ehdottaa.

Laskeudumme rinnettä vanhalle aitalle, jonka Sulkava ja Malinen ovat kunnostaneet. Aitta on myös kultapistiäisten koti.

”Eteläinen seinä on kuivaa, maalaamatonta puuta. Olen sanonut, ettei kaikkia seiniä saa maalata yhtä aikaa, etteivät kultapistiäisten reiät hirsissä tukkeudu”, Sulkava selittää.

Rinteestä sojottaa muutama hiiltynyt kuusi, jotka hän on polttanut luodakseen pienen metsäpaloa muistuttavan elinympäristön sellaista tarvitseville lajeille.

”Tein niistä tyttären häihin kokon. Sitä tehdessä ihmettelin, miten kukaan saa metsäpalon syttymään. Jouduin kantamaan puiden juureen valtavan määrän risuja ennen kuin sain ne kärähtämään”, Sulkava naurahtaa.

Luontoajatuksia boksin ulkopuolelta

Nyt kun nuorempi polvi on saatu tilalle apuun, ovat Risto ja Jaana Sulkava vihdoin vapaat kulkemaan.

”Meistä on tullut nomadeja”, Sulkava virnistää. Seuraavalle päivälle on jo suunnitteilla reissu Simossa ennallistettavalle Pirttimaansuolle ja Keminmaalla sijaitsevalle kompensaatiokohteelle, jolle Sulkava tekee alkukartoituksen lähtötilanteesta.
Luonnonsuojelun mallitilan pyörittäminen on ollut kovaa työtä, mutta se on myös mahdollistanut irtioton ja antanut tilaa ajatella.

”On ollut vihdoin aikaa miettiä asioita boksin ulkopuolelta.”

Mattilan tilasta on kehittynyt eräänlainen ajatushautomo, joka on alkanut säteillä ideoita ja aloitteita koko Suomen luonnon hyväksi.

Loistoristeilijän tai parin hornetin hinnalla saataisiin sadan kilometrin säteellä rajasta kaikki suot ennallistettua.

Sulkavasta on vuosikymmenten luonnonsuojelutyön seurauksena kehkeytynyt hyvin käytännöllinen ja tuloshakuinen.

”Täytyy olla selkeä konkreettinen tavoite ja sitten tehdään jotain. En enää halua käyttää aikaa tutkimus- tai politiikkamaailmassa Tiedämme jo mitä pitäisi tehdä, jotta luonto saadaan kuntoon.”

Sulkavaa kismittää loputon raporttien ja selvitysten nysväys: ”Niillä ei ole mitään merkitystä niin kauan kuin kuokka ei ole suossa.”

Hän haluaa näyttää mallia ja tehdä itse. Nyt työn alla on esimerkiksi vihreä vyöhyke itärajalle. Hän uskoo, että ennallistamalla itärajan suot voitaisiin luoda etelästä pohjoiseen käytävä, joka palvelisi yhtäaikaisesti maanpuolustusta, ilmastotavoitteisiin pääsemistä sekä luontokadon torjumista ja taloutta. Yhtenäinen luontokäytävä ja siitä laajenevat muut luontokäytävät mahdollistaisivat eri lajien siirtymisen pohjoiseen ilmaston lämmetessä. Soita ennallistamalla luotaisiin myös työpaikkoja ja uskallusta investoida työttömyydestä kärsivään Itä-Suomeen.

”Loistoristeilijän tai parin hornetin hinnalla saataisiin sadan kilometrin säteellä rajasta kaikki suot ennallistettua”, Sulkava visioi lampaiden ympäröimänä keskellä vihtarilaista hakamaata.

Hänen mukaansa historia on näyttänyt niin Suomen kuin Ukrainankin tapauksessa, miten vetiset suoalueet ja aarniometsät ovat estäneet sotajoukkoja etenemästä ja ohjanneet sodankulkua. Soita ennallistamalla luotaisiin myös nykyisessä droonisodankäynnissä hyökkääjän kannalta kohtalokkaita avoimia maastoja.

Sulkavan mukaan Suomella olisi nyt tuhannen taalan paikka yhdistää maanpuolustus ja luontotavoitteet, kun raha puolustusmenoihin liikkuu joka tapauksessa.

”Antaisivat edes vapaat kädet ennallistaa valtionmaiden soita.”

Luonnonarvomarkkinat käyntiin

Itärajan ennallistaminen ei suinkaan ole Sulkavan ainoa projekti. Ilmari Räsäsen Säätiö sai Koneen säätiöltä juuri mittavan rahoituksen hankkeelle, jonka tavoitteena on luoda edellytykset ekologisten kompensaatioiden kehittymiselle merkittäväksi luonnonsuojelun rahoituskeinoksi Suomessa.

Se tapahtuu tiiviisti sanottuna tuottamalla ostettavissa olevia luonnonarvohehtaareja markkinoiden saataville. Ongelmaksi on nimittäin muodostunut klassinen ”oliko ensin muna vai kana?” -ongelma.

”Luonnonarvojen kysynnän epävarmuus on johtanut siihen, etteivät maanomistajat ole halukkaita investoimaan niiden tuottamiseen”, Sulkava selittää ja antaa samalla Yolandalle pienen rapsutuksen.

Luonnonarvomarkkinat yritetään siis tuupata käyntiin viranomaisvahvistettuja luonnonarvoja tuottamalla ja myymällä. Kompensaatioita voisi hyödyntää myös uusien kansallispuistojen perustamisessa.

Käytännössä tämä tapahtuu niin, että Ilmari Räsäsen Säätiö ostaa ennallistamiseen sopivia alueita. Alueet ennallistetaan. Sitten ennallistamisen tuottamat luonnonarvohehtaarit myydään markkinoilla. Saaduilla varoilla hankitaan lisää ennallistettavia alueita. Ja kas, ikiliikkuja on syntynyt ja yhä uusia alueita saadaan ennallistettua ja suojeltua.

Munkit ja poliitikot metsäopissa

Tilan Luonnonsuojeluliitolle testamentannut Ilmari Räsänen ei taipunut avohakkuumalliseen metsänhoitoon, vaikka tekikin ahkerasti puukauppoja. Hän teki metsissään harsintaa tai harjoitti jatkuvaa kasvatusta, joka tähtää siihen, että metsissä säilyy eri-ikäisiä puita. Räsänen myös suojeli osan metsistään.

Nykyään Risto Sulkava jatkaa tätä perinnettä. Hän on kouluttanut metsien jatkuvan kasvatuksen menetelmistä niin opiskelijoita, poliitikkoja kuin Valamon luostarin munkkejakin, jotka niin ikään ovat käyneet maatilalla virkistyspäivää viettämässä.

”Poliitikot tosin oppivat huomattavasti hitaammin kuin opiskelijat”, Sulkava tokaisee.

Seuraavana päivänä pääsemme tutustumaan Ilmari Räsäsen Säätiön erilaisiin metsiin. Aloitamme jatkuvan kasvatuksen metsästä Pirttiniemestä, jonne hyppäämme suoraan hiekkatieltä. Maassa lojuu vielä kuivia oksia ja kulkua hankaloittavia kannonpäitä. Nilkat saisi helposti nyrjäytettyä jalkojen hujahtaessa kuoppiin tämän tästä. Talousmetsä ei ole kulkijallekaan luonnonmetsä.

Säätiön jatkuvan kasvatuksen metsässä on käyty napsimasta järeitä tukkipuita neljä vuotta sitten ja jätetty koivuja kasvamaan pituutta.

”Kun hakkuista oli mennyt viikko, niin hömö- ja töyhtötintit olivat taas paikalla”, Sulkava kertoo.

Siellä ne tiukuttavat nytkin. Sulkava osoittelee eri-ikäistä puustoa. Hänelle sydämen asia on myös puulajien monipuolisuus.

”Jos Suomen metsissä jokaisella kuviolla säilytettäisiin 5–6 eri puulajia ja pidettäisiin metsien puiden ikärakenne monipuolisena, niin tulisimme vahingossa säilyttäneeksi metsätalouskäytössä olevissa metsissä kaiken muunkin oleellisen paitsi järeän lahopuun”, Sulkava summaa.

Tällaisen käytännön laajamittainen omaksuminen suomalaiseen metsänhoitoon auttaisi metsäluontoa elpymään ja vahvistaisi metsien kykyä selvitä ilmastonmuutoksen haasteista ilman että metsien taloudellinen tuotto pienenisi. Sulkavaa pitkin pientareita ja sammalmättäitä seuratessa tulee selväksi, että hän uskoo luonnon tilan parantamisen kulkevan käsi kädessä taloudellisen hyödyn kanssa. Luonnon kannalta järkevämpi metsätalous on myös metsänomistajan etu.

”Miksi avohakata metsä kerran, kun vaihtoehtona on saada tuloja tasaisesti vain järeimpiä puita poistamalla ja samalla säästyä puiden istuttamis- ja lannoituskuluilta sekä vaivannäöltä? Lisänä tulevat luontohyödyt”, hän haastaa.

Pyhän Karhukallion kosketus

Jatkamme matkaa Ilmari Räsäsen aikanaan suojelemaan metsään. Sen sammalilla käveleminenkin sujuu tasaisemmin, joskin jalat meinaavat kastua välillä kosteissa painanteissa. Metsään on syntynyt pieni aukko järeiden puiden kaaduttua myrskyssä. Nyt ne makaavat juuret pystyssä sojottaen ympärillä huojuvan metsäkortematon keskellä.

Syvemmällä metsässä edessämme nousee yhtäkkiä jyrkkä kallio, jonka Sulkava on nimennyt Karhukallioksi. Seinämää ei tarvitse kauan siristellä, kun karhun pään sivuprofiili alkaa hahmottua verkkokalvoille.
”Uskon, että tämä on ollut jo kauan sitten seita, pyhä paikka”, Sulkava sanoo.

Ja toden totta. Mitä kauemmin paikalla seisoskelee aistimassa tunnelmaa, sitä vahvemmin mielen valtaa erikoinen tunne siitä, että kyseessä on nimenomaan paikka, ei mikä tahansa kallio.

”Kuvittele vielä ilta-auringon säteet valaisemassa karhua”, Sulkava yllyttää.

Niissä olosuhteissa hän itse paikalle sattui ensimmäistä kertaa metsässä iltahämärissä yksin kuljeskellessaan. Hetki tuntui Sulkavasta ”kohtalon kuljetukselta” aikoina, jolloin Ilmari Räsäsen perinnön vaalimisessa otettiin ensiaskelia.

Luonnon prosessit vapaiksi

Suuntaamme myös metsään, jota on hoidettu ennallistamalla. Sitä halkova oja on tukittu padoin ja vesi on päästetty leviämään. Ojan pientareille on alkanut kasvaa rahkasammalta ja veden valtaan joutuneen alueen puut lahota pystyyn. Alue soistuu hitaasti veden vallatessa alaa.

”Pitää päästää luonnon prosessit vapaiksi ja pitää omat kätensä irti. Tästä ei ennallistamallakaan tule samanlaista kuin se alunperin oli, mutta kaikille elinympäristöille on omat hyödyntäjänsä. Prosessi jatkuu ja jatkuu”, Sulkava selittää.

Hän ei oikeastaan pidä ennallistamista sopivana sanana, vaikka tekee sitä työkseen.

”Villiinnyttäminen olisi parempi termi. Ennallistaminen antaa väärän kuvan.”

Mitä Ilmari tästä sanoisi?

Pohtiessaan tilansa kohtaloa Ilmari Räsänen tutustui vanhemmilla päivillään kalastaja, luonnonsuojelija Pentti Linkolaan, joka vieraili tilalla.

”Aamulla esittelin suurimman ylpeydenaiheen, Rinnekankaan luonnontilaisen metsän”, kirjoitti Räsänen päiväkirjaansa Linkolan vierailun jälkeen.

Sen mekin haluamme vielä nähdä.

Jyrkkä rinne nousee suoraan autotieltä. Hyppäämme ojan yli ja kipuamme ylöspäin. Maassa lojuu valtavia, kääpiä kasvavia kuusenrunkoja. Tikat ovat nakuttaneet vielä pystyssä seisovan toukkien rei’ittämän koivun lähes säpäleiksi.

Paluumatkalla Sulkava vie meidät vielä alarinteeseen, jossa lojuu rei’itettyjä, metallilaatalla merkittyjä runkoja. Kyseessä on kokeilu yhteistyössä Luonnonvarakeskuksen kanssa. Uhanalaisia kääpälajeja on ympätty puupölleihin ja ne on tuotu Rinnekankaan metsään.

”Tavoitteena on palauttaa tänne lajeja, jotka ovat ehtineet metsätalouden vaikutuksesta hävitä”, Sulkava selittää.
Pölleissä itävät nyt keltakerroskääpä, raidantuoksukääpä, pursukääpä ja erakkokääpä. Tulevaisuus näyttää kuinka käy.

Mitä Ilmari Räsänen tästä kaikesta sanoisi? Hänen kanssaan emme voi enää jutella, mutta Risto ja Jaana Sulkava ovat saaneet keskustella kylän historiasta ja ihmistä Ilmari Räsäsen vanhojen ystävien kanssa.

”Palaute parilta Ilmarin kaverilta oli, että Ilmari olisi tyytyväinen, jos pilven päältä katselisi. Toteutimme ja teimme niin kuin hän halusi perinnöllään tehtävän.”

Artikkeli on julkaistu Luonnonsuojelija-lehden numerossa 3 / 2026.

Tilaa maksuton testamenttiopas

Asiantuntijamme auttavat mielellään kaikissa testamenttilahjoittamiseen liittyvissä kysymyksissä.

tilaa opas

Luonnonsuojelija-lehti on jäsenetu

Liity jäseneksi