
Näköalapaikalla norppien muikkujahtiin

Teksti ja kuvat
Tarja Salminen
Eräänä syksynä tyttäreni iäkäs corgi-koira Luna oli hoidossani ja teimme aamulenkkejä pitkin Saimaan rantaa. Yhtenä aamuna laivalaiturilla seisoskellessamme havaitsin järven yllä kaartelevia lokkeja. Lokkiparven alla järvessä kävi kova kuhina; kudullaan olevia muikkuja. Se oli kuin rankan vesisateen pisarointia järven pinnalla.
Yhtäkkiä norpan pää ilmestyi vedestä aivan viereemme. Luna-koira säikähti ja pinkaisi karkuun. Ensikohtaaminen saimaannorpan kanssa.
Tajusin, että seuraamalla kuhinaa pääsisin näkemään lisää muikkuja pyydystäviä norppia. Tuona syksynä kohtasimme niitä usein lenkeillämme. Parhaimmillaan norppia oli jopa kolme saalistamassa kilpaa lokkien kanssa.
Ymmärsin, että kamera valmiina voisin ehkä päästä kuvaamaan pyydystystapahtumaa läheltä. Valmistauduin pitämään tunnekuohuni kurissa. Olin aiemmin päässyt monta kertaa lähelle norppaa, mutta unohtanut kuvata tai painanut väärää painiketta – joskus jopa kiljunut innoissani säikäyttäen kaikki ympärilläni.

Norppaemo kuutin kanssa pyöritti muikkuparvea kohti meitä.
Eräänä päivänä näin jälleen ilmassa kaartelevat lokit ja muikkuparven lätinän järven pinnalla. Parvi näytti suuntaavan Vaahersalon siltaa kohti.
Kiirehdin kamerat valmiina sillan palkin juureen polvilleni Luna ihan lähelläni.
Vedessä kieppui pyörteitä, vilahti norpan pää ja kylki. Norppaemo kuutin kanssa pyöritti muikkuparvea kohti meitä. Kädet täristen ja sydän pamppaillen yritin pitää mieleni kasassa saadakseni kuvattua saalistusta.
Yhtäkkiä kuutti nosti päätään vedestä ihan vieressämme ja katsoi tummalla syvällä katsellaan Lunaa. Luna siirsi katseensa kysyvästi minuun. Ei mitään hätää, nyökkäsin. Kuutin katse siirtyi minuun ja taas Lunaan. Vielä kerran katse kiersi.
Tunsin kokevani jotain ainutlaatuista, jota eivät sanat, kuva tai video voi toistaa. Niillä ei ollutkaan enää merkitystä. Yhteinen katse meidän kolmen kesken: norppa – koira – ihminen!


