Metsäpeura on suomenpeura

Teksti ja kuvat

Paul Stevens

Tarvitsemme uuden luonnonsuojelun symbolin. Mikä olisi sopiva laji, johon kaikki suomalaiseen luontoon kohdistuvat suurimmat uhat osuvat?

Se ei ole saimaannorppa, jota uhkaavat ilmastonmuutos ja kalastus. Se ei ole kuukkeli, hömötiainen eikä liito-orava, joita vanhojen metsien katoaminen uhkaa. Suomessa elää yksi eläin, joka kärsii lämpenevästä ilmastosta, energiantuotannon vihertämisestä, metsätaloudesta sekä maan muokkaamisesta ja rakentamisesta. Se on asunut Suomessa jääkauden lopusta lähtien. Mikä on tämä mystinen eläin, joka ei vielä saa ansaitsemaansa tunnustusta?

Eläin on metsäpeura, suomenpeura, Rangifer tarandus fennicus. Se on jalo, uljas, kaunis, huvittava ja salaperäinen soiden ja metsien asukas. 1900-luvan alkupuolella metsäpeura metsästettiin sukupuuttoon Suomessa. Onneksi metsäpeurat säilyivät Venäjän Karjalassa.

Palattuaan Suomeen metsäpeura on sopeutunut muuttuneeseen ja muokattuun luontoon. Se on oppinut käyttämään talousmetsiä luonnonmetsien lisäksi, käymään pelloilla ja kulkemaan metsäautoteillä. Silti se on riippuvainen luonnontilaisista metsistä ja soista.

Vaeltava kiertolainen

Jotta voisi paremmin ymmärtää metsäpeuran kohtaamia haasteita, on tutustuttava metsäpeuran vuodenkiertoon. Se tarvitse monimuotoisen ja laajan elinympäristön, sillä se käyttää eri luontotyyppejä vuoden ympäri ja vaeltaa jopa satoja kilometrejä niiden välillä.

Aloitamme matkan metsäpeuran talvesta. Silloin metsäpeura elää kuivilla kankailla, joilla mänty on valtapuulaji ja maassa kasvaa runsaasti poronjäkäliä. Ne ovat metsäpeuran tärkein ravinto talvella. Kuten serkkunsa poro, metsäpeura kaivaa hangen läpi yltääkseen jäkälään. Mäntykankaat ovat tärkeä elinympäristö metsäpeuralle ja ilman niitä se nääntyisi talvella.

Talvella 2024 todistin Kainuussa, miten metsäpeurat kaivoivat 90 senttimetriä paksun lumikerroksen läpi saadakseen syötävää.

Heti matkan alussa tulee esiin kaksi uhkaa. Ensimmäinen on metsätalous. Kun mäntyjä jäkäläkankailla kaadetaan, jäkälämatot voivat tuhoutua. Jos metsänkäsittely on kevyttä eikä vaurioita jäkälämattoja tai peitä niitä risuilla, metsäpeura saa ravintonsa. Avohakattaessa ja muokattaessa maaperää metsäpeuran talvilaidun tuhoutuu. Voi mennä 10–15 vuotta ennen kuin poronjäkälä on palautunut, eikä se välttämättä kasva ikinä takaisin.

Toinen uhka on ilmastonmuutos, joka muuttaa lumiolosuhteita. Talvella voi sataa tavallista enemmän lunta. Hangen paksuus on aina vaihdellut vuodesta toiseen, mikä ei ole ongelma. Nykyisin talvet ovat kuitenkin vaihtelevampia, lämpimät jaksot ovat yleistyneet. Lumisateiden välissä lämpötila nousee plussan puolelle. Lumen pinta sulaa ja vesisade voi tehdä hangesta entistä märemmän. Ilman pakastuessa uudestaan märkä pintakerros jäätyy. Jos lämpötila sukeltaa syvään pakkaseen, jääkerros muuttuu kovaksi esteeksi metsäpeuralle. Seuraava lumisade peittää jääkerroksen ja metsäpeuran täytyy rikkoa se päästääkseen käsiksi jäkälään.

Ilmiö on tuttu poronhoitajille Lapissa. Talvella 2024 todistin Kainuussa, miten metsäpeurat kaivoivat 90 senttimetriä paksun lumikerroksen läpi saadakseen syötävää. Paksun hangen läpi kaivaminen vie aikaa, mikä on pois ympäristön tarkkailemiselta. Työläs kaivaminen myös kasvattaa metsäpeuran energiantarvetta.

Naavametsien kevät

Alkukeväällä talven tokat hajoavat ja metsäpeurat vaeltavat hiljalleen pois jäkäläkankailta kesälaitumille. Matkalla metsäpeura oleskelee luppoja ja naavoja kasvavissa kuusimetsissä. Metsien täytyy olla riittävän vanhoja, jotta luppo ja naava ehtivät kasvaa puiden oksille. Hakatessaan luppo- ja naavametsät ihminen vaikeuttaa metsäpeuran toipumista talven koetuksista.

Keväällä lumen sulaessa metsäpeura voi myös kulkea muissa metsissä syömässä sammalia ja muita ikivihreitä kasveja sekä vierailla pelloilla nauttimassa heiniä.

Suolle synnyttämään

Kesällä metsäpeuravaadin etsiytyy rämeiden ja metsien ympäröimille avoimille soille. Niiltä vaadin löytää suojapaikan synnyttääkseen ja hoitaakseen ainokaista vasaansa. Avoimella suolla vaadin pystyy havaitsemaan pedot sekä pääsee pakoon kiusaavia verenimijöitä.

Vanhat ja nuoret hirvaat liikkuvat jatkuvasti paikasta toiseen, välillä oleskellen soilla ja välillä metsissä. Tätä rauhallista oleskelua häiritsee uusi uhka – tuulivoimalat. Tutkimukset Fennoskandiassa ja Pohjois-Amerikassa ovat osoittaneet, että porot ja karibut välttävät tuulivoimaloita ja kiertävät ne jopa viiden kilometrin päästä. Jos tuulivoimala rakennetaan lähelle vasomissuota, vaadin etsii uuden paikan synnyttää vasansa. Jos sopivaa paikkaa ei löydy lähialueelta vaadin voi joutua tyytymään huonolaatuisempaan tai vaarallisempaan alueeseen.

Metsätalous on myös uhka metsäpeuran kesälaitumille, sillä avohakkuut poistavat metsäpeuran tarvitsemia suojaisia suometsiä ja heikentävät ravinnonsaantia. Lämpenevä ilmasto voi aiheuttaa ongelmia metsäpeuralle myös kesällä. Pitkät hellejaksot, kuten kesällä 2025, aiheuttavat lämpöstressiä eläimelle, jonka evoluutio on muokannut viihtymään viileässä ilmastossa. Lisäksi verenimijöiden määrä voi lisääntyä ja kiusata metsäpeuroja sekä metsissä että avoimilla alueilla kuten hiekkakuopilla ja nevoilla.

Hirvaiden valtataistelu

Loppukesällä ja syksyllä metsäpeurat vaeltavat kesälaitumilta syksyn kokoontumispaikoille. On rykimänaika, jolloin hirvaat kilpailevat toisiaan vastaan kootakseen haareminsa. Syksyllä metsäpeurat kulkevat metsissä, rämeillä ja soilla mutta oleskelevat myös usein pelloilla, joilla kasvaa vielä mehukasta heinää ja muita vihreitä kasveja. Rykimän päätyttyä metsäpeurat kerääntyvät suurempiin tokkiin ja vaellus takaisin jäkäläkankaille alkaa.

Jos tuttu jäkäläkangas on tuhottu, peurojen täytyy löytää uusi. Sen etsiminen kuluttaa energiaa ja voi viedä metsäpeurat taas vaarallisille alueille. Päästääkseen laitumilta toiselle metsäpeura tarvitsee, kuten monet muutkin eläimet, ehjiä viherkäytäviä. Jos tutulle reitille ilmestyy uusi työmaa tai rakennus, kuten datakeskus, aurinkovoimala tai kaivos, se muodostaa esteen. Sen kiertäminen voi johtaa metsäpeurat sopimattomille alueille ja pidentää niiden matkaa. Uusi reitti voi myös sisältää vaarallisia tien ylityksiä.

Perimä hyötyy viherkäytävistä

Viherkäytäviä tarvitaan niin ikään eri kantojen sekoittumiseen. Esimerkiksi Oulujärven eteläpuolella on tärkeä viherkäytävä, jota pitkin metsäpeurat voivat kulkea Kainuusta Suomenselälle ja toisinpäin. Liikkuessaan metsäpeurat kuljettavat geenejä kantojen välillä, mikä ylläpitää perimän monimuotoisuuta.

Metsäpeura on riippuvainen monista luontotyypeistä muodostuneesta, monimuotoisesta ja yhtenäisestä elinympäristöstä. Vaikka metsäpeura löytää ravintoa monesta paikasta ja kasvista eri vuodenaikoina, se on riippuvainen poronjäkälistä, lupoista ja naavoista. Ilman niitä se ei selviä talvesta. Se on myös herkkä maankäytön muutoksille ja huonolaatuiset vasomisalueet voivat vaarantaa vasojen elämän alun.

Siksi haluaisin ehdottaa metsäpeuraa, joka on tieteellisesti nimetty suomalaiseksi peuraksi (Rangifer tarandus fennicus), uudeksi Suomen luonnonsuojelun ikoniksi. Voisimme käyttää myös sen toista nimeä suomenpeuraa. Suojelemalla sitä suojelemme samalla monien muidenkin eliölajien koteja. Suomenpeura on myös esimerkki siitä, ettei yhtä ongelmaa voi ratkaista ottamatta huomioon ratkaisun vaikutuksia muualle.

Suojellaan Suomen luonto suojelemalla suomenpeura!