Koitajoen kainalossa

Teksti

Ulla Vartiainen, museojohtaja

Suolla kuovin viiltävä huuto. Taivaalla kaartelevat, kirkuvat lokit. Tupasvillan valkoinen vaahto. Pitkospuilla vilistävä sisilisko. Suopursun ja rahkasammalen väkevä tuoksu.

Kuljen suon yli ikimetsän syliin. Omassa tahdissaan, omassa rauhassaan syntyvä ja kuoleva, naavatuppoinen metsä. Monisatavuotiaat kilpikaarnamännyt. Elämää kuhiseva muurahaispesä rämeen laidassa. Männynlatvassa säksättävä orava. Puolukan ja lakan runsaat kukat, mielessä tulevat marjaretket.

Näistä tunnen suurta iloa ja syvää kiitollisuutta. Ja kuitenkin, tunnen myös repivää surua ja ahdistun.

Kiihtyvät avohakkuut ja kasvavat puupinot teiden varsilla. Murskatut linnunpoikaset. Auki revityt suot. Avolouhokset. Ikuisesti raskasmetalleja luontoon valuttavat kaivosjätekasat. Pöly, meteli. Menetetyt marjamaat, retkeilyreitit, kotipihat ja kalavedet. Pilatut kaivot ja pohjavedet. Tummuvat ja mustat joet ja järvet. Lietekerrokset jokien ja järvien pohjassa. Elohopean kyllästämät, syömäkelvottomat kalat. Tuhotut elinympäristöt. Sukupuuttoon kuolevat lajit: linnut, kasvit ja hyönteiset.

Koitajoki, Patrikkasuo, Koivusuo, Ruosmesuo, Elinsuo, Muurinsuo, Iljansuo, Mekrijärvensuo. Ilomantsin suot, metsät, järvet ja joet jauhetaan rahaksi suuryritysten kvartaalitalouden myllyssä. Mitä kaikkea on jo menetetty ja mitä kaikkea vielä menetetään? Miksi annamme luonnon tuhoutua lyhytnäköisen voitontavoittelun vuoksi? Miksi emme pidä huolta kaikkein tärkeimmästä, mitä meillä on?