Tunturikoivikon salapoliisi

Teksti

Jenni Hamara

Ensin on tehtävä pohjatyöt. Kun tutkijat 1950- ja 1960-luvuilla kiipeilivät tunturien rinteillä Lapissa ja kartoittivat merenrantanummien kasvillisuutta Jäämeren rannalla, ei apuna ollut gps-paikantimia tai kännykkäkameraa. Tutkittujen kasvillisuusalojen sijainti täytyi kuvata kirjalliseen muotoon.

”Tutkimuksessa saattaa lukea, että tunturikangas Saanan etelärinteellä ja korkeus sekä kaltevuustaso. Samat paikat löytääkseen joutuu tekemään salapoliisityötä”, kertoo Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikössä tutkijana työskentelevä Tuija Maliniemi.

Hänelle aiempina vuosikymmeninä Pohjois-Suomen metsissä ja Lapin erämaissa uurastaneiden kollegojen tekemä työ on kultaakin kalliimpi. Maliniemen oma pohjoisten luontotyyppien pitkäaikaismuutoksia selvittävä tutkimus pohjautuu noihin luontokartoituksiin. Jotta muutosta voi tutkia, on tiedettävä, miten ennen oli. Niinpä hän on kartoittanut samoja alueita kuin edellisvuosikymmenten kollegat aikanaan.

Vanhat teokset tunturikankailta, tunturikoivikoista ja lehtometsistä ovat äärettömän arvokkaita.

”Äkkiä kävi ilmi, että tietoa on tosi vähän. Pitkäaikaismonitorointia siitä, miten ympäristö muuttuu, ei juuri ole. Vanhat teokset tunturikankailta, tunturikoivikoista ja lehtometsistä ovat äärettömän arvokkaita”, Maliniemi sanoo.

Maliniemi on kiertänyt kirjojen paikkoja Pohjois-Savon lehtometsistä aina Jäämeren puuttomiin merenrantanummiin. Tunturikankailla on havaittavissa yksi selkeä muutos, joka on tapahtunut viime vuosikymmenten aikana. Se on variksenmarjan voimakas leviäminen, mikä liittyy arktisen alueen vihertymiseen ja lämpötilan kasvuun. Se on tapahtunut muiden lajien kustannuksella. Esimerkiksi mustikka on vähentynyt.

”Variksenmarja on kilpailullisesti voimakas laji. Ainakin Norjan puolella ihmiset tykkäävät poimia mustikoita tunturikankailla. Tulevaisuudessa se vaikuttaa myös porojen laidunnukseen, sillä variksenmarja syrjäyttänee jäkäliä ja köyhdyttää laitumia.”

Maliniemi pitää työssään tärkeänä seurantatiedon kertymistä. Sitä voi jakaa organisaatioille, jotka monitoroivat lajeja ja tekevät uhanalaisuusraportteja.

”Se on suurin yhteiskunnallinen anti. Ja kun olen itse tehnyt yli kymmenen vuotta maastotöitä samoilla paikoilla, olen nähnyt muutoksen omin silmin. Se on ollut todella nopea.”

Maliniemi on pannut merkille, että kansalaisten lajituntemus on heikentynyt. Hänen mukaansa yliopistoissakin opetetaan yhä vähemmän lajien tunnistamista.

”Se on huolestuttava havainto. Tutkimustieto on keskeinen lähde, jonka kautta pitäisi pystyä kertomaan biodiversiteetin muutoksista suurelle yleisölle. Elämme aikaa, jossa juuri nyt tapahtuu isoja muutoksia.”

Tätä globaalia ilmiötä Maliniemi lähtee taas tarkkailemaan Kilpisjärven tuntureille, joilla kollegat 1950-luvulla kirjasivat huolellisesti ylös jäkälät, kullerot ja lapinvuokot.

Suomen luonnonsuojelun säätiö edistää luonnonsuojelua tieteen ja tutkimuksen keinoin:
luonnonsuojelunsaatio.fi