Suomen savannilla

On kevättalvi ja pakkasyö. Lumi narskuu suksien alla. Lehtopöllön väräjävää huhuilua lukuun ottamatta on aivan hiljaista. Pimeydessä ei näy liikettä. Lämpökamera paljastaa, ettemme kuitenkaan ole yksin. Läheisellä peltoaukiolla on 70–100 valkohäntä-, metsä- ja täpläkaurista, 10–15 hirveä, kymmeniä rusakoita, kolme ilvestä ja susi.

Eläinten tarkkailu lämpökameran avulla muutti retkeilytapani. Se muutti myös käsitykseni suurpedoista. Olin luullut, että kauriit säntäisivät karkuun, kun ilves liikkuu samalla peltoaukealla tai että ilves ja susi eivät mahtuisi samaan maisemaan. Siellä ne kuitenkin elävät rinnakkain kuin eläimet Afrikan savannilla.

Ilves saalistaa rusakoita, susi hirveä. Ilvespentueet leikkivät lähelläkin. Kauriit luottavat siihen, ettei ihminen näe niitä pimeässä. Etelä-Suomen rannikolla on valtavasti elämää: Inkoon ja Kirkkonummen pelto-metsämaisemissa voi yön aikana nähdä satoja eläimiä.

Yöllä on niin hiljaista, että äänet kuuluvat selkeästi. Kevättalvella kuulee ilvesten kiimaääniä ja pöllöjen huhuiluja, touko-kesäkuussa taas metsäkauriin röhkinää. Susien ulvonta kaikuu haikeana elokuusta eteenpäin. Ja syyskuussa pimeän maiseman täyttää hirvien urahtelu ja täpläkauriiden meteli.

Yöretkeily on todistanut minulle myös sen, että pedot huomaavat kyllä ihmisen, mutta ihminen huomaa niitä vain harvoin – jopa päivällä. Koko ajan tapahtuu kohtaamisia, mutta pedot kiertävät ihmisen.

Median ja metsästäjien lietsoma petopelko ei perustu faktoihin. Ihmiset, jotka lähtevät retkeilemään, näkevät pedot ja luonnon uudella tavalla. Ja lämpökameran avulla näkee vielä enemmän. Se on suurta elämystä parhaimmillaan.