Saimaannorppa ja susi paljastavat suomalaisen luontopolitiikan

Pääkirjoitus

Liisa Hulkko, Luonnonsuojelija-lehden päätoimittaja

Mitä yhteistä on saimaannorpalla ja sudella? Ensi ajatuksella ei paljoakaan. Toinen elää elämänsä lähes näkymättömissä pinnan alla, toinen ei pääse piiloon vaikka yrittäisi. Toisen läsnäolo herättää ihastusta, toisen pelkoa. Todellisuudessa saimaannorpalla ja sudella on hämmästyttävän paljon yhteistä – ja juuri se kertoo jotakin olennaista suomalaisesta luontopolitiikasta. 

Sekä susi että saimaannorppa ovat Suomessa erittäin uhanalaisia lajeja. Niiden kannat ovat hyvin pieniä, vain satoja yksilöitä. Kannat ovat pirstoutuneet osapopulaatioihin, mikä kiihdyttää geneettisen monimuotoisuuden hupenemista. Se lisää sukupuuton riskiä.  

Keskusteluissa toistuu väite, että norppia ja susia olisi oikeasti paljon enemmän kuin tutkijat väittävät. Kanta-arviot esitetään epäluotettavina, vaikka ne perustuvat tarkasti määriteltyihin menetelmiin. On tyypillistä, että epäily kohdistuu tutkimukseen – näin yritetään saada huomiota pois uhasta, joka pitäisi ratkaista. 

Molempien lajien uhanalaisuus on poliittinen valinta – ja siten myös ratkaistavissa. Susi kuolee metsästyksen tuloksena: aiemmin poikkeusluvilla ja salametsästyksessä ja nyt kiintiömetsästyksen kautta. Saimaannorpat kuolevat aivan turhaan kalastuksen sivusaaliina takertumalla verkkoihin ja muihin norpille vaarallisiin pyydyksiin. Viime vuonna tietoon tuli 11 pyydyksiin kuollutta norppaa, mutta todellinen määrä on tutkimusten mukaan jopa kolminkertainen.

Molempien lajien uhanalaisuus on poliittinen valinta – ja siten myös
ratkaistavissa.