Muutoksen ääniä Potinlahdella

Lieneekö Hailuoto ainoa kunta Suomessa, joka on kokonaisuudessaan nimetty kansallismaisemaksi? Kevätpäiväntasauksen aikaan jäälakeutta katsellessa alan ajatella heinäkuista päivää Potinlahdella.

Seison laiturilla yksin, on keskipäivä, kesä, taivas lasia, meri aava ja äänetön
Heinäkuu pudottanut helteen veden pintaan, ilma on ainetta, se väreilee

Olen polkenut kotoa kuusi kilometriä kapeaa kylätietä lauttarantaa kohti. Autojono suhahtaa ohi. Mietin muutosta, jonka kohina voimistuu. Siirtymäriitti saaren maailmaan, lauttayhteys, jää historiaan. Kuulen kolkkeen ja koputuksen, rekkarallin, kun valtavat sorakuormat kipataan mereen. Pengertie ja vettä pilkkovat kaksi siltaa, terästä ja betonia, rakentumassa jo.

Heinäkuu pudottanut helteen veden pintaan, ilma on ainetta, se väreilee

Autostrada autoille ja ihmisille, meille kiireisille, pikatie mantereelta saareen, saaresta pois. Kehitys kehittyy, sanoo ihminen. Kiire on ajan kuva. Kiire mihin? Mitä luonto sanoo? Mitä vesi? Mitä meren elävät, kasvit ja kalat, kaikki pienet elolliset? Mitä merivirrat, mitä tuulet, joiden voimakkuus on alati kasvamassa? Mitä yhä nopeammat säätilan vaihtelut? Mitä sanoo jää? Mitä saaren hiekka, karu kasvualusta kaikessa hauraudessaan? Mikä muuttuu?

Paju tuupertunut kivikkoon, matara hiekan syliin
Polunlaita kannaksella veden yli täynnä linnun askellusta

Lepään laiturilla. Uitan varpaita vedessä. Olen.

Yksinäinen pääsky piirtää rataa taivaan aavaan. Kalaparvi välähtää auringonkilossa, katoaa. Sorsaäiti saattelee lastaan ruovikon suojaan, äännähtää. Niemen nokassa, katseen kantaman päässä, seisovat lehmät kuin muinainen terrakotta-armeija, polviaan myöten vedessä.

Ryti kahahtaa, horisontti kaartuu, ottaa syliin.
Potinlahti on runo.

Julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 2/2025.