Luonnonsuojelun työmies

Oli varhainen aamu 1950-luvun puolivälissä paimiolaisessa maalaispitäjässä. 12-vuotias Esko Joutsamo oli päässyt enonsa Onni Silkkilän ja kahden veljensä matkaan. Aamuyön hämärissä joukkio suuntasi metsään, jossa eno tiesi metsojen soidinpaikan. Ensin täytyi odotella kylmässä huhtikuisten lumenrippeiden vielä koristaessa maata. Auringon suodessa ensimmäiset säteensä metsot alkoivat yksi toisensa jälkeen soida.

”Lähestyimme metsoja vanhoilta metsästäjiltä opitulla hyppäysmenetelmällä. Koirasmetson soidinmenoihin kuuluu loppuhionta, jonka aikana lintu hioo nokkaansa eikä kuule eikä näe. Silloin sitä on mahdollista lähestyä kolme askelta kerrallaan”, Joutsamo kertoo.

Metsokukkojen riiuumenot palkittiin ja lopulta paikalle saapuivat myös koppelot.

”Se oli vaikuttava elämys nuorelle ja alku lintuharrastukselleni. Siihen aikaan metso oli suht yleinenkin Lounais-Suomessa. Kuvaavaa on, että soidinpaikan kohdalla menee nykyään Helsinki–Turku-moottoritie.”

Kiista kansallispuistoista

1970-luvun alussa koitti Joutsamon elämässä toinen käännekohta, sillä eteen tuli kohtalokas valinta: Hän olisi saanut työpaikan ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolta sekä Luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtajana. Joutsamo valitsi Luonnonsuojeluliiton arvaamatta, että edessä olisi 30 vuotta luonnonsuojelun ytimessä.

Heti uran alkuun Joutsamon eteen osui ympäristönsuojelun neuvottelukunnan esitys kansallispuistoverkoston laajentamisesta, jota seurasi Kansallispuistokomitean mietintö muutaman vuoden kuluttua.

”Se oli aika mittava esitys. Heti nousi hirveä haloo. Jouduin kiistelyyn mukaan, kun piti puolustaa esitystä. Se noudatti samaa trendiä, joka nytkin on nähtävissä: elinkeinoelämä huusi kurkku suorana, että metsäteollisuus loppuu, Lappi autioituu, mitään ei voida kehittää ja kaikki suojellaan. Mutta melkein kaikki esitykset ovat toteutuneet vuosikymmenten saatossa ja päälle muutakin, kuten erämaakomitean esittämät 12 erämaa-aluetta Lappiin. Ei ole katastrofia seurannut, kuten silloin esitettiin.”

Ydinvoima ei ole ratkaisu ilmastokriisiin

Vielä 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa luonnonsuojelujärjestöissä ”atomienergiaa” pidettiin puhtaana vaihtoehtona fossiilisille polttoaineille.

”Luonnonsuojeluyhdistyksessä nähtiin, että iso ympäristökysymys oli koskien suojelu. Sodan jälkeen oli valjastettu kaikki isot joet, kuten Kemijoki ja Iijoki. Ajateltiin, että ydinvoima voisi pelastaa loput kosket”, Joutsamo valottaa tilannetta.

Öljykriisin myötä ja ydinvoiman varjopuolten valjetessa ääni kellossa muuttui ja vaihtoehtoja alettiin vaatia.

Kun maaliskuussa 1977 oli Suomen ensimmäisen ydinvoimalan määrä käynnistyä Loviisassa, sai Joutsamo yhteydenoton:

”Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin ja presidentti Urho Kekkonen olivat sitä yhdessä käynnistämässä. Sitä edeltävällä viikolla minulle soitettiin suojelupoliisista ja kyseltiin, onko liitolla mielenosoituksia tai toimintaa ydinvoimalan käynnistämisen alla.”

Joutsamo ei usko, että ydinvoiman avulla pystyttäisiin hillitsemään ilmastonmuutosta.

”Silloinhan ydinvoimaa tulisi rakentaa runsaasti ympäri maailmaa ja hyväksyä, että sitä rakennetaan epästabiileihin valtioihin. Ei siihen riitä muutama kymmenen ydinvoimalaa. On jo nähty Olkiluoto kolmosen ja Pyhäjoen seikkailut”, Joutsamo perustelee.

Pienydinvoimaloistakaan ei hänen mukaansa ole ilmaston pelastajiksi, sillä koko konsepti on vielä alkuvaiheessa ja pienvoimaloitakin pitäisi rakentaa tuhatmäärin.

Suomen historian suurin hukkainvestointi

1970-luvun lopussa saavutettiin soidensuojelun saralla merkkipaalu, kun soidensuojelun perusohjelma valmistui. Tuolloin metsäojitusvimma oli jo ohittanut huippunsa, mutta ojituksia tehtiin vielä laajalti. Luonnonsuojeluliitossa ymmärrettiin, että jos arvokkaimpia kohteita ei saada suojeluun, ne kaikki menetetään.

”Soidensuojeluohjelma oli Rauno Ruuhijärven ja Urpo Häyrisen suurtyö. Heidän maastokokemuksensa oli ylivertainen”, sanoo Joutsamo.

Ennen ohjelman valmistumista miehet olivat kiertäneet vaikuttavan määrän Suomen soita, kartoittaneet, kokoustaneet työryhmissä ja tehneet rajauksia arvokkaiden kohteiden suojelemiseksi.

Lopulta ohjelman runnoi läpi vuonna 1979 silloinen maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen ja suojeluun sujahti kertaheitolla 600 000 hehtaaria soita.

”Virolaisella oli keskustapuolueessa vahva asema, joten suunnitelmaa ei haluttu torpedoida.”

Joutsamo joutui silti pitkään puolustamaan soidensuojeluohjelmaa. Into soiden ojittamiseen hiipui hänen mukaansa vasta 1980–1990-lukujen taitteessa taloudellisten rajojen tullessa vastaan.

”Siitä huolimatta noin miljoona hehtaaria ojitettiin turhaan alueilla, joilla ei metsää kasvaisi.
Ojitukset olivat Suomen historian suurimpia hukkainvestointeja. Aiheutettiin mittavaa vahinkoa vesistöille. Se näkyy ja tuntuu vieläkin. Ironista on, että nyt samat kaivurikuskit tukkivat aikanaan kaivamiaan ojia, kun soita ennallistetaan.”

Koilliskaira Kekkosen kunniaksi

1980-luvun lähestyessä nousi ajankohtaiseksi kysymys 80 vuotta täyttävän Urho Kekkosen muistamisesta. Presidentillä oli tapana käydä kevättalvisin hiihtelemässä seurueineen Lapissa Enontekiön pohjoisosissa. Leikillisesti perässähiihtäjiksi kutsuttu joukko ideoi hankkeen, jossa Saivaaran huipulle kauas Yläperän erämaahan olisi perustettu Urho Kekkosen monumentti, jonne oli määrä johtaa vaellusreitti.

”Hanke herätti heti runsaasti keskustelua ja vastustusta saamelaisten ja poronhoitajien taholta. Pelättiin, että siitä tulisi kansainvaelluskohde, jonne ainakin kaikkien kunnon kepulaisten täytyy vaeltaa.”

Saivaaran hanke tuli Luonnonsuojeluliittoonkin lausunnolle. Silloin sai Rauno Ruuhijärvi jälleen kuningasidean: perustetaan Koilliskairan kansallispuisto Urho Kekkosen nimellä.

”Takana oli vuoden 1975 ETYK-kokous ja Kekkonen oli valtansa huipulla. Kukaan ei kehdannut ruveta vastustamaan”, Joutsamo muistelee.

Kansallispuistoa valmistelevan toimikunnan jäsenenä Joutsamo päätyi mukaan erikoiseen episodiin Luostolla ja Pyhätunturilla järjestetyssä kokouksessa. Sodankylän kunnanjohtaja ja hirmuhiihtäjä Lasse Näsi piti kuntansa puolta ja oli suunnitellut päivän ohjelman. Kokousväki pantiin aamutuimaan hiihtämään Luostolta Pyhätunturille. Maasto-osuus kokouspaikalle oli 30 kilometriä ja sisälsi suuria korkeuseroja.

”Oli ladut kuitenkin ja heikompikuntoisille rekikyyti tarjolla. Latu päättyi laskettelurinteeseen, josta lasketeltiin viimeisillä voimilla alas. Sitten oli sauna ja sen päälle vielä illallinen. Vasta tämän jälkeen alkoi kokous. Suunnitelmana oli ilmeisesti saada etelän miehiltä mehut pois.”

Sitkeästi ympäristöministeriön puolesta

1970-luvun ajan Luonnonsuojeluliitto oli ollut lähes ainoa taho, joka oli pitänyt esillä ajatusta ympäristöministeriön perustamisesta. Vuosikymmenen kellahtaessa kultaiselle 1980-luvulle alkoi aika olla kypsä ympäristöhallinnon kehittämiselle.

”Kansallispuistojupakat ja paljon mediahuomiota saanut Koijärvi-kiista olivat juuri takana. Havahduttiin siihen, että luonnonsuojelu on yhteiskunnallinen kysymys eikä vain luonnontieteilijöiden harrastus. Alettiin ymmärtää, että tarvitaan muutosta myös valtionhallintoon.”

Keskustapuolue vastusti aluksi ympäristöministeriötä, mutta taipui ajan kuluessa kannattamaan suppeaa versiota, jossa saaste-, myrkky- ja jätevesikymykset olisi osoitettu ympäristöministeriölle ja luonnonsuojelupuoli olisi jätetty maa- ja metsätalousmisteriön kontolle.
Kokoomuksen käännyttyä laajemman ympäristöministeriön kannalle saatiin lopulta ensimmäinen ympäristöministeri, sosiaalidemokraattien Matti Ahde nimitettyä virkaansa lokakuussa 1983.

Kippis koskiensuojelulaille

Tuore ympäristöministeri sai ensimmäisellä kaudellaan työpöydälleen koskiensuojelulain, joka jakoi eduskuntapuolueiden rivejä. Ounasjoki oli jo suojeltu erillislailla vuonna 1983, mutta monissa puolueissa oli pohjoisen kansanedustajia, jotka halusivat muitakin suurjokia suojeluun.

”Siinähän kävi niin, että kun koskiensuojelutoimikunta jätti Matti Ahteelle esityksensä, toimikunnan enemmistö esitti aika suppeaa listaa koskista. Rauno Ruuhijärvi ja Harri Dahlström jättivät eriävän mielipiteen, joka sisälsi paljon pitemmän listan suojeltavista koskista. Yllättäen Ahde otti eriävän mielipiteen lain pohjaksi.”

Se oli iso koetinkivi, jota puitiin yömyöhään eduskunnassa. Koskiensuojelulailla oli suuria vastustajia, kuten Kemijoki oy ja Pohjolan Voima, joiden lobbausresurssit olivat mittavat.
Vuoden 1987 lopulla Joutsamo istui eduskunnan lehtereillä seuraamassa lain käsittelyä. Se oli jäänyt viimeisten valtiopäiväasioiden joukkoon.

”Kun äänestys lopulta kääntyi koskiensuojelulain voitoksi, kutsui Matti Ahde meidät sosiaalidemokraattien ryhmähuoneeseen, jonne eivät ihan kaikki pääse. Matti huudahti, että nyt saivat voimayhtiöt kerrankin turpiinsa! Sitten siellä nautittiin vähän janojuomaa.”

Lisää löylyä happamoitumistutkimukseen

1980-luvun alussa havaittiin, että Kaakkois-Suomen järvet alkoivat yllättävästi kirkastua ja metsät harsuuntua. Selvisi, että rikki- ja typpipäästöt happamoittivat vesistöjä ja aiheuttivat havupuiden harsuuntumista.

”Tähän liittyy hauska anekdootti. Olimme Rauno Ruuhijärven ja valtiosihteeri Raimo Sailaksen kanssa Palace-hotellin saunassa. Aiheena oli, että saisimme lisää ostorahoja luonnonsuojelualueiden hankintaan. Happamoitumiskysymys nousi myös esiin. Ideoimme Sailaksen kanssa, että hän lähtisi ajamaan projektia, jossa selvitettäisiin tieteellisesti, mistä happamoitumisessa on kysymys. Sailas syttyi idealle ja valtion budjettiin saatiin 50 miljoonaa markkaa Hapro-tutkimusprojektia varten. Oli yllätys, että Sailas tiukkana talouskamreerina innostui ideasta.”

Happamoitumistutkimuksen avulla selvitettiin 1990-luvun alkuun mennessä, mikä ongelma on ja miten siihen tulisi puuttua.

Perustettiin kaksi valtion rikkitoimikuntaa, jotka tekivät esityksiä siitä, miten ongelma saadaan hallintaan. Elinkeinoelämä vastusti ehdotuksia peläten suodattimien asentamisen vievän kannattavuuden ja piti rikkipäästöjen supistamistavoitteita ylimitoitettuna. Työ kuitenkin johti säädöksiin ja lakeihin ja rikinpoisto tehtiin pakolliseksi.

”Otsonikadon, happamoitumisen ja ympäristömyrkkyjen vähentäminen ovat olleet maailmanlaajuisesti kolme onnistunutta projektia. Verrattuna ilmastokriisiin ne ovat olleet yksinkertaisempia ratkaista.”

EU-jäsenyys toi ryhtiä luonnonsuojeluun

Suomen EU-jäsenyys vuonna 1995 oli luonnonsuojelupiireissä iso kysymys. Tiedossa olivat lintu- ja luontodirektiivit, joista toivottiin lisäpotkua suomalaiseen luonnonsuojeluun.

”Itse kannatin jäsenyyttä, koska oli juuri ollut kammottava lama-aika, jolloin luonnonsuojelun määrärahoja leikattiin ja oli näköpiirissä, etteivät hommat etene, jollei lisäpotkua tule.”

Yhtenä pelkona oli, että EU-kansalaiset tulevat ja ostavat kaikki Suomen rannat.

”Kävi niin, että pikemminkin venäläiset ovat ostaneet. EU on näihin päiviin asti ollut luonnonsuojelun kannalta ehdottomasti plus-merkkinen asia.”

Naturan kuohuvat alkuvuodet

Joutsamon mukaan valtionhallinnossa tai Luonnonsuojeluliitossakaan ei heti tajuttu, mitä EU-jäsenyydestä oikeasti seuraa. EU:n Natura-ohjelma sisältää velvoittavaa lainsäädäntöä ja siinä on tieteelliset kriteerit.

”Ei heti ymmärretty, että Natura merkitsee mittavia selvityksiä, kartoituksia ja neuvotteluja, joita tekemään olisi pitänyt satsata paljon työntekijöitä. Kun näin ei tehty, seurasi suurta epätietoisuutta ja kiivasta keskustelua.”

Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto iski tähän saumaan. Se organisoi vuosina 1996–1998 massiivisen Naturan vastaisen kampanjan, jossa jaettiin valmiita valituslomakkeita maanomistajille. Vaatimuksena oli, ettei Naturaan liitetä kuin jo olemassa olevat luonnonsuojelualueet, mikä puolestaan ei olisi riittänyt EU:lle. Ympäristöhallinto ja oikeusjärjestelmä olivat liemessä, kun valituksia tuli yhtäkkiä viitisen tuhatta. Karvialla maanomistajat organisoivat jopa nälkälakon.

”Jouduttiin tilanteeseen, jossa Naturaa puolustivat vain ympäristöhallinto ja luontojärjestöt. Osa poliittisista puolueista oli hiljaa. Monet MTK:n jäsenet olivat vastustaneet EU:hun liittymistä ja Natura-kampanjasta tuli kanava katkeruuden purkamiseen.”

Joutsamon mukaan 1990-luvun puolivälissä ympäristöministeri Pekka Haavistoon kohdistui kovin paine ja höykytys. Hallituksen sisällä oli paljon eripuraa ja valtionvarainministerinä toiminut Sauli Niinistö oli hyvin kriittinen Natura-ohjelman suhteen.

”Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn mätänemään, niin että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi? Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää”, hän kyseli kokoomuksen puoluevaltuustossa vuonna 1997.

Naturan kiivaimmassa vaiheessa Joutsamokin sai hetkeksi valtiovarainministerin huomion. Hän oli ollut Naturaa käsittelevässä tilaisuudessa ja tullut sanoneeksi, ettei kenenkään pidä kokoomusta äänestää, jos se suhtautuu näin nihkeästi Naturaan. Siitä kimpaantunut Sauli Niinistö soitti Luonnonsuojeluliittoon.

”En ollut paikalla, joten Naturan takia liittoon töihin tullut Tapani Veistola joutui vastaamaan puhelimeen ja tyynnyttelemään Niinistöä. Myöhemmin Niinistö on muuttunut luonnonsuojelijaksi. Viisaat ihmiset muuttavat kantojaan, kun tulee lisätietoa”, Joutsamo toteaa.

Toisen kerran Joutsamo sai vihaisen Natura-puhelun Pohjois-Karjalasta.

”Nimetön soittaja uhkasi, että jos tulet tänne päin, niin nirri lähtee. Liitolla oli silloin näyttöpuhelimet, joissa näkyi soittajan numero. Otin sen ylös. Selvisi, että kyseessä oli MTK:n toiminnassa mukana ollut henkilö Pohjois-Karjalasta. Myöhemmin samainen mies esiintyi MTK:n Brysselin lähetystössä.”

Pääministeri Paavo Lipponen kuitenkin tuki Pekka Haavistoa, vaikkei esiintynyt julkisuudessa Naturan tiimoilta juurikaan. Joutsamon mukaan ilman Lipposen tukea Haavistolle Natura ei olisi edennyt.

”Lipponen halusi Suomen olevan EU:n ytimessä, jolloin Naturakin oli toteutettava hyvin.”
Natura-ohjelman alkuaikojen väännöistä juontuu Joutsamon mukaan nykypäivään asti ulottuva luonnonsuojeluvastaisuus.

”Pelotellaan pakkosuojelulla. Pohjimmiltaan on kysymys siitä, että kun liitytään tiettyyn organisaatioon, ei voida vain poimia rusinoita pullasta.”

Pohjoistuuli pyyhkii lämpenevää Suomea

Esko Joutsamo jäi eläkkeelle Luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtajan virasta vuonna 2003. Hän on kuitenkin jatkanut luonnonsuojelutyötä ja toimii edelleen Suomen Luonnonsuojelun Säätiön varapuheenjohtajana.

Miltä suomalaisen luonnon ja yhteiskunnan tilanne vaikuttaa nyt, kun asiaa tarkastelee vuosikymmenten perspektiivistä?

Joutsamon mukaan pitäisi ymmärtää, että Suomi ja Ruotsi muodostavat siperialaisen taigan viimeisen ulokkeen lännessä. Se on ainutlaatuinen luontotyyppi, jollaista ei muualta löydy.

”Meillä on vastuu viimeisten luonnonmetsien ja vanhojen metsien suojelusta. Samoin maailmanlaajuisesti ainutlaatuisia luonnonalueita ovat Saaristomeri, Järvisuomi, aapasuot ja Pohjanmaan maankohoamisrannikko, joiden suojelusta Suomen pitäisi kantaa vastuu.”

Joutsamon mielestä pohjoistuuli on kääntynyt luonnonsuojeluasioihin sekä Suomessa että
EU:ssa. Myös kansalaisten äänestyskäyttäytymisessä hän näkee omituisen ristiriidan:

”Barometrit näyttävät, että suurin osa suomalaisista katsoo, että luonto ja luontokadon torjuminen on tärkeää ja vaikutus on iso ihmisten terveydelle ja kaikelle muulle. Samat ihmiset äänestävät tahoja, jotka kalastelevat ääniä ilmasto- ja luonnonsuojelutoimien vastustamisella.”

Nykyhallituksen toimet saavat Joutsamon tuohtumaan.

”En muista yhtä ainoaa ministeriä, joka olisi ollut yhtä surkea kuin Sari Essayah. Hän on vapaaehtoisesti alistunut MTK:n ja metsäteollisuuden juoksutytöksi. Koko maa- ja metsätalousministeriö on luisunut näiden sivukonttoriksi.”

Joutsamon mukaan Metsästäjäliitto painostaa metsästysasioissa ja metsäteollisuus vanhojen metsien kysymyksessä. Ministeriö on menettänyt itsenäisen asemansa.

”Metsästäjäliitto painosti susilain läpi kiireellä ilman kunnollista valmistelua ja se rankattiin huonoimmaksi lakiesitykseksi, mitä on koskaan tehty. Meno on luisunut aivan käsittämättömäksi.”

Joutsamo ajattelee, että perussuomalaisten vastustuksen vuoksi muutkin puolueet ovat alistuneet siihen, ettei luonnonsuojelu- ja ilmastotoimia tehdä. EU:ssa Suomi vastustaa ennallistusasetusta ja metsäkatoasetusta. Vanhojen metsien kriteerit tehtiin mahdottomiksi.

”Metso-, Nousu- ja Helmi-ohjelmat ovat kansan hyväksymiä ja kannattamia, mutteivät pysty toimimaan kunnolla, kun ei ole rahoitusta. Metsänomistajat joutuvat pettymään ja sitten hakkaavat metsät.”

Nykyhallituksen ilmastotoimet eivät saa Joutsamolta sen enempää kiitosta. Hänen mukaansa ilmastokriisiä ei ratkaista piippujen tulppaamisella, pienydinvoimaloilla ja rahtaamalla hiilidioksidia Norjan kaivoksiin.

”Kaikki nämä ovat vielä alkutekijöissä. Samaan aikaan tuetaan turvetuotantoa ja turkistarhausta. Ympäristölle haitallisia tukia leikkaamalla voitaisiin säästää miljardeja.”

Joutsamo toivoo, että hallitus yrittäisi viime tingassa saada aikaan edes jotain. Vanhat metsät pitäisi saada suojeluun ja Palokin voimala purettua. Palokin tapauksessa ratkaisu olisi yksinkertainen: valtio voisi lunastaa sen pois.

”Siihen ei ole ollut rohkeutta, vaikka niin toimitaan muidenkin yhteiskunnallisesti merkittävien hankkeiden kohdalla. Esimerkiksi luontoalueita pirstaloivan Länsiradan toteutuessa sen tieltä joudutaan lunastamaan satoja tai tuhansia kiinteistöjä. Luonnonsuojelun ollessa kyseessä syytetään pakkosuojelusta ja sosialismista.”

Joutsamon mukaan hallituksen olisi myös mahdollista toteuttaa Luonnonsuojeluliiton Varsinais-Suomen ja Satakunnan piirien esitys Lounaismaan kansallipuistoksi.

Luonnonsuojelijoiden on hänen mielestään uskallettava tehdä aloitteita, jotka eivät todellisuudessa mene pitkään aikaan läpi. Sekä maailmanlaajuisesti että Suomen tasolla luontojärjestöt ovat hänen mukaansa viimeinen toivo. Pitäisi olla historian oikealla puolella. Viime vuodet ovat Joutsamon mielestä osoittaneet, että vielä nykyäänkin tarvitaan luonnonsuojelutyötä vapaaehtoispohjalta. Valtionhallinto on altis poliittisille tuulille. Voi tulla paljonkin takapakkia nopeasti.

”Melkein aina edelläkävijöiden porukka on pieni, mutta saa lopulta aikaan ison vaikutuksen. Nyt on kysymys siitä riittääkö voima.”

Joutsamon mukaan olisi luovuttava vedenpaisumus meidän jälkeemme -mentaliteetista. On olemassa ydinkysymys, jota moni ei näytä ymmärtävän:

”Elämän tarkoitus on yksinkertaisesti suojella ja ylläpitää elämää maapallolla. Ei sitä sen monimutkaisemmin tarvitse ilmaista.”

Riemua Saaristomerellä

Jos metson kohtaaminen oli lähtölaukaus Joutsamon elämäntyölle luonnon puolesta, sattui hänen tielleen toinenkin elämänkulkua suuntaava lintu: merikotka.

Joutsamon aloitellessa 1960-luvun alussa Saaristomeren merikotkakannan seurantaa ystävänsä Kaius Hedenströmin kanssa, ei linnulla mennyt hyvin. Se kärsi ympäristömyrkyistä ja vainosta.

”Merikotka oli menossa kohti sukupuuttoa. Yleinen käsitys oli, että se tulee häviämään. Niitä oli vielä jonkin verran, sillä merikotka on pitkäikäinen lintu, mutta ne eivät saaneet poikasia”, Joutsamo muistelee.

Miehet pystyivät käyttämään keväisin viikon verran Saaristomeren koluamiseen. Merikotkarintamalla oli alavireistä, mutta parivaljakko jatkoi seurantaa. Jos pesiä löytyi, oli tavallinen poikasmäärä yksi tai kaksi. Kunnes keväällä 1973 eteen sattui yllätys tarkastuskierroksella Houtskarissa.

”Meillä oli työnjako, että minä kiipesin puihin ja Kaius navigoi venettä. Lähestyessämme rantaa kotkat alkoivat varoitella, mistä tiesimme heti, että nyt onnisti. Kiipesin ja näin pesässä kolme poikasta. Se oli aivan käsittämätöntä siihen aikaan. Huusin, että perkele täällä on kolme poikasta! Piti hakea yksi rengas lisää veneestä. Olin ottanut vain kaksi mukaan.”

Sen jälkeen Joutsamo on palannut Saaristomerelle merikotkien luo läpi elämänsä. Tänä keväänä vesille voi lähteä luottavaisin mielin ja taskut täynnä renkaita. Merikotka ei kuollutkaan sukupuuttoon, koska ihmiset oppivat virheistään ja suojelivat elämää.

Esko Joutsamo

• Syntyi 1943 Tampereella. Lapsuus ja nuoruus Imatralla ja Turussa.
• Metsänhoitaja, Helsingin yliopisto 1969.
• Lintutieteellisten Yhdistysten Liiton (nyk. BirdLife Suomi) perustajajäsen 1973.
• Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja ja pääsihteeri 1973–2003.
• Suomen Luonnonsuojelun Säätiön varapuheenjohtaja.