Saavutettavuustyökalut

Suomen luonnonsuojeluliitto SLL Pirkanmaan piiri Tampereen yhdistys

Tampere
Navigaatio päälle/pois

Jotain mätää metsämaalla

Teksti julkaistu alunperin: Tampereen Luonto 2/2019.

Mikä Suomen metsissä on ongelmana? Metsätalouden edustajien ja poliitikkojen suusta on monesti kuultu, että Suomessa on metsää enemmän kuin koskaan, joten miksi luonnonsuojelijat ovat huolissaan metsistä? Ongelmaksi tarjotaan usein avohakkuita, mutta jatkuvaa kasvatusta voidaan toteuttaa yhtälailla luonnon monimuotoisuutta kaventavasti. Metsää ei todellakaan Suomesta puutu, varsinkin jos joku pystyy näkemään hakkuuaukiot ja tiheät istutustaimikot metsänä. Metsää on, mutta vääränlaista. Olemme korvanneet metsämme viljelysmailla, joilla kasvatetaan viljan sijaan yhden lajin puupeltoja. Voiko tällaisia puupeltoja lajistollisesti edes enää kutsua metsiksi?

Monimuotoisuuden vähentyminen metsistä on suurin ongelma – neljännes metsälajeista on jo uhanalaisia. Uusimmalla (2019) Suomen lajien Punaisella listalla uhanalaisten metsälajien määrä kasvoi 13.5 prosenttia vuoden 2010 arvioon verrattuna. 50-luvulla Suomen 4. yleisin lintu hömötiainen on nykyään erittäin uhanalainen laji eli sillä on erittäin suuri todennäköisyys kuolla sukupuuttoon lähitulevaisuudessa. Se ei löydä talousmetsistä ravintoa eikä pesäpaikkoja. Hömötiainen kaivertaa pystyyn kuolleeseen ja lahonneeseen lehtipuuhun eli pökkelöön itselleen pesäkolon, mutta pökkelöitä ei juuri talousmetsistä löydy. Verrattuna luonnontilaiseen metsään talousmetsissä hömötiaisen on vaikea löytää riittävästi ravintoa, kun hyönteislajisto on paljon suppeampi sekä lajistoltaan että määrältään. Lahopuun puuttuminen on suurin yksittäinen syy hömötiaisen ja muiden metsälajien uhanalaistumiskehitykseen ja metsäekosysteemin pahoinvointiin. Olemme haravoineet metsistämme liian siistejä.

Tampereen metsät ovat allergisoituneet ylihygieniasta

Tampereen kaupunki on uudistamassa metsänhoitotapojaan, mikä on erinomainen asia. Mutta johtaako mikään sittenkään muutokseen luontoarvojen kannalta? Lahopuun lisääminen olisi elintärkeää, mutta uuden ohjelman tavoitteisiin on verhottu kauniilta vaikuttavia sanoja, joiden tiedetään johtavan siihen, ettei muutosta lahopuumäärän suhteen ole odotettavissa ja luonnon kaventumisen jatkumiseen. Aamulehdessä (12.8.2019) Tampereen kaupungin edustaja julisti kirjanpainajapropagandaa, joka oli kuin metsäteollisuusfirmojen mediavastaavan käsikirjoittamaa. Kauppi-Niihaman metsistä pitää kuulemma poistaa kaikki pystyyn kuolleet puut ja tuulikaadot, jotta pystytään minimoidaan kirjanpainaja-hyönteisen aiheuttamat taloudelliset tappiot metsänomistajille. Jälleen tulee esille sama seikka kuin ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa – talous polkee aina edelle eikä luonnonsuojelullisille toimille ole ikinä sopivaa aikaa kuin juhlapuheissa.

Vaikka kesällä kuultiin lohduttavia uutisia Kauppi-Niihama -alueen rakentamisvimman laantumisesta, niin lajistoltaan yksipuolinen rakentamiselta säästetty metsä on vielä huonompi kuin pinta-alaltaan pienempi osittain rakennettu runsaslajinen satumetsä. Tampereen metsien suurin uhka saattaa olla jossain muualla kuin rakentamisessa tai avohakkuissa. Jos kaupungin metsissä olisi riittävästi lahopuuta, niin sitä kautta syntyneen monimuotoisuuden vuoksi metsissä olisi myös hyönteisiä syöviä lintuja, jotka pitäisivät huolen siitä, etteivät kirjanpainajat ja muut tuholaiset pääsisi valloilleen. Nyt tasapaino puuttuu. Kaupunki on oman noidankehänsä luonut pitämällä metsät liian siisteinä. Liian puhtaita talousmetsiä voi verrata ylihygienian allergisoimiin ihmisiin.

Kirjanpainajasta ei kuitenkaan ole mitään haittaa Kauppi-Niihaman metsissä, kun ei kaupunki niitä kuitenkaan taloudellisesti hyödynnä, vaan päinvastoin ötökkä ennallistaisi luontoa ja tuottaisi lahopuuta, jota Suomen uhanalaiset lajit suorastaan huutavat kaipaavansa. Vähitellen lajimäärä nousisi ja tasapaino palautuisi. Keskellä kaupunkia ei ole edes merkittävää vaaraa, että kirjanpainaja leviäisi yksityisten metsiin. Kirjanpainajan kannalta tuulenkaatoja suurempi ongelma on kesän ajaksi teiden varsille varastoitavat tukkikasat, joista syntyy merkittävä määrä kirjanpainajia, vaikka ongelman voisi helposti hoitaa määräämällä pienillekin tukkipinoille poiskuljetusvelvollisuuden.

Ilmastonmuutos ja monimuotoisuus

Suomalaisen metsätalouden epäekologisuuden ilmaston kannalta voisi tiivistää kärjistykseen, että Suomen metsät kirjaimellisesti vedetään vessanpöntöstä alas ja loput poltetaan. Kaadettuja puita ei käytetä tuotteisiin (esim. talot, huonekalut), joissa hiili olisi pitkään sidoksissa, vaan vessapaperin kaltaisiin lyhytikäisiin bulkkituotteisiin.

Suomen ympäristökeskuksen, Itä-Suomen yliopiston ja Luonnonvarakeskuksen tänä vuonna julkaistu tutkimus oli ensimmäinen, jossa on tarkasteltu hiilen kiertoa metsäteollisuustuotteiden koko elinkaaren aikana hakkuista vessanpönttöön. Se osoittaa, että nyt voidaan unohtaa viimeisestkin väitteet siitä, että nykyhakkuumäärät olisivat kestävällä tasolla. ”Tutkijoiden laskelmien mukaan nykytasolle kasvaneet hakkuut aiheuttavat lähes liikenteen veroisen ilmastopäästön vuosittain.” Tämä on hieman ironista, sillä vielä vuonna 2018 jotkin tahot (mm. Luonnonvarakeskus, Suomen hallitus, Metsäteollisuus) huusivat kovaan ääneen suomalaisen metsäteollisuuden ja nykyisten hakkuumäärien olevan suoranainen ilmastotoimi. Suomen luonnonsuojeluliitolle ja luonnontieteilijöille nykytason kestämättömyys ei ole mikään yllätys, vaan tästä on ollut näyttöä jo vuosien ajan.

Näissä metsähakkuututkimuksissa ja varsinkin niiden uutisoinnissa on kuitenkin yksi suuri ongelma. Niissä puhutaan vain ilmaston kannalta kestävästä hakkuutasosta. Luonnon köyhtymisen (esim. lajien uhanalaistuminen ja eliöstön yksipuolistuminen) kannalta kestävät hakkuumäärät ovat vielä paljon pienempiä ja kestävät hakkuutavat toisenlaisia kuin ilmaston kannalta. Luonnon monimuotoisuusongelmaa ei pysty tiivistämään niin helpoksi sanomaksi kuin ilmastonmuutosta, joten nykymaailmassa, jossa kaivataan yksinkertaistettuja ja selkeitä sanomia, monimuotoisuusongelma hautautuu mikromuovin ja ilmastonmuutoksen jalkoihin.

Tänä vuonna (2019) hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC otti erinomaisesti huomioon tämän ongelman ja varoitti lajien kadosta, sillä tähän asti monimuotoisuus- ja ilmastonmuutosongelmat ovat kulkeneet keskusteluissa omia polkujaan, minkä vuoksi osa ehdotetuista ilmastokeinoista on ollut luontoa kaventavia. Kuten ehdotukset vanhojen metsien hakkaamisesta, hakkuumäärien nostamisesta, harkitsemattomasta metsityksestä, joka voi uhata niittyjen ja perinnebiotooppien lajeja. Nyt raporteissa korostetaan toistuvasti maankäytön vähentämistä, soiden ja turvemaiden suojelua ja ennallistamista, bioenergiatoimien järkeistämistä, ruuan ja metsien kasvattamisen yhdistämistä, viljeltävien lajikkeiden monipuolistamista sekä monokulttuurien välttämistä.

Suomessa ilmastonmuutoksesta ja metsien hiilensidontamääristä on riittänyt puhetta viime vuosina, mutta toteutunut kehitys onkin ollut täysin päinvastaista. Kasvaneiden metsien hakkuumäärien vuoksi metsien hiilensidontakyky on romahtanut pienimmilleen sitten vuoden 1990. Suomelle tärkeitä hiilinieluja on kavennettu: Turvemaita raivattu pelloiksi ja uusia soita otettu turvekäyttöön sekä ojitettu. Ylipäänsä metsäalaa kavennettu. Suomen akilleenkantapää on lahopuun lisäksi ollut soihin liittyvät asiat, sillä soiden talouskäytössä on Suomessa vahva perinne. Lahopuun lisääminen, turpeen käytön lopettaminen ja ojitettujen soiden ennallistaminen ovat sellaisia toimia, joissa monimuotoisuus ja ilmastotoimet lyövät kättä. Pentti Linkolaa vapaasti lainaten: Mänty kasvaa 300-500 vuotta, kuolee 300 vuotta ja lahoaa 300 vuotta, joten luonnontilaisessa metsässä hiili on pitkään sidoksissa.

Metsien hoitamattomuutta hoidon sijaan

Tampereen kaupunki on uudistamassa metsienhoidon toimintamallejaan ja on ilmoittanut kuuntelevansa tässä yhteydessä luontojärjestöjä ja kansalaisiaan. Tämä herättää aina toiveita, mutta annetaanko meille tälläkään kertaa muuta kuin illuusio vaikuttamisesta ja lopulta vanha meno jatkuu, kun taloudelliset reaaliteetit astuvat mukaan. Tällaiset epäilykset vahvistuvat katsoessa seuraavia kaupungin uudelle hoito-ohjelmalle asetettuja tavoitteita:

– ”Metsämaisema on elämyksellinen ja metsien kulttuuriarvot turvataan”

– ”Metsämme ovat elinvoimaisia ja muutoksiin sopeutuvia”

– ”Toimintatavat ovat avoimia, vuorovaikutteisia ja erilaisten käyttäjien tarpeet huomioivia”

– ”Metsien hoito ja käyttö on taloudellisesti perusteltua”

Nämä näyttävät päällisin puolin toivottavilta, mutta vuodet ovat näyttäneet, miten näitä käytetään tälläkin hetkellä. Viimeinen kohta olisi kerrankin toivottavissa, sillä se tarkoittaisi harvennustoimien loppumista kantakaupungin metsissä, sillä metsänhoitotoimet näissä ovat kaikkea muuta kuin taloudellisesti kannattavia, minkä kuvittelisi jo nytkin johtavan harvennustoimien loppumiseen, kun kaikessa kuitenkin katsotaan vain kannattavuutta. Mutta niitä jatketaan ilmeisesti siitä syystä, että näin on toimittu ennenkin, sillä mitään muuta perustetta en ole saanut vastaukseksi. Kolmella ensimmäisellä kohdalla voidaan helposti oikeuttaa metsien harvennukset esimerkiksi ”maisemallisista” syistä, kuten tehdään tälläkin hetkellä, vaikken ole tavannut ketään varsinkaan nuoremman sukupolven edustajaa, jonka mielestä ne lisäisivät metsien maisema- tai virkistysarvoja. Virkistyskäytön turvaamisella ei harvennustoimia voida perustella, sillä luonnontilaiset metsät ovat myös helpommin kuljettavia kuin myllätyt hakkuuaukeat, harvennusjäteryteiköt ja avohakkuille istutettavat läpitunkemattomat taimikot. ”Elinvoimainen” ja ”terve” metsä tarkoittavat näissä yhteyksissä tuulikaatojen ja pystyyn kuolleiden puiden poiskorjaamista 1800-luvun puutarhaperiaatteen mukaisesti. Talousmetsien kohdalla ”hyvinvoiva” on kiertoilmaisu taloudelliselle arvolle.

Kaikissa toimissa, joilla on mahdollisia isoja vaikutuksia, pitäisi noudattaa varovaisuusperiaatetta eikä suin päin rynnätä tekemään suuria ratkaisuja yksipuolisen ja kapean tarkastelun valossa. Tätä Suomen metsäpolitiikassa ei ole noudatettu, vaan luotettu höttöisiin arvioihin ja metsäteollisuuden lobbareihin. Tuloksena on ollut 6. sukupuuttoaallon kiihtyminen ja syväsukellus ilmastonmuutostoimissa. Soiden ojittaminen on Suomen historian tuhoisimpia esimerkkejä siitä, mitä lyhytnäköisestä ajattelusta voi seurata.

Valtion ja kuntien tulisi siirtyä jatkuvaan kasvatukseen ja ennen kaikkea luoda metsiinsä monimuotoisuuskeitaita, joita yhdistäisi ekologiset käytävät. Uhanalaistumiskehitys ei enää välttämättä ole pysäytettävissä vähäisillä keinoilla nykymenetelmää hienosäätämällä, sillä metsälajit ovat vähentyneet jopa sellaisilla alueilla, joissa talousmetsiin on pyritty jättämään lahopuita. Harvoin tällaisiin metsiin jätetyt lahopuut ovat kyllin isoja, jotta niistä riittäisi ”elinkaarta” esimerkiksi kaikista uhanalaisimmille kääville ja sammalille.

Antti Putaja